NYT AHDISTAA. Olen vartavasten suunnitellut tämän syksyn opintoni sillä tavalla, että luentoja tulisi viikkoon enintään kaksi tai kolme. Olen myös valinnut sellaisia kursseja, että en joudu olemaan vauvani luota pois kuin enintään kolme tuntia kerrallaan.

Mutta. Joku käsittämätön hinku saada lukukaudelle tehokas aloitus on saanut opettajat laittamaan neljä luentoa ensimmäiselle mahdolliselle luentopäivälle (ensi viikon maanantaina). Neljä! Neljä luentoa tarkoittaa kahdeksaa tuntia ja kaksikymmentä minuuttia matkoihin per suunta. Ahdistaa ja pyörryttää. Miten Vauvan nyt käy?

Siippani mainitsi, että en menisi luennoille, kun kerran yliopistolla ei ole luentopakkoa. Taas tulee kuitenkin mutta: päivän ensimmäinen luento on aloitusluento luovan kirjoittamisen johdantokurssille. Jos en ole paikalla siellä, menetän paikkani koko kurssilla. Seuraava luento on luovan kirjoittamisen proosaluento, joka on ehkä koko syksyn mielenkiintoisin luento. En mitenkään voi olla sieltä pois. Kolmas luento on graduseminaarin järjestäytymisluento ja viimeisellä luennolla jaetaan gradujen aiheet ja ohjaajat, joten näillä minun on pakko olla, jos mielin alkaa kirjoittaa graduani ensi keväänä.

Olen järjestänyt seuraavasti: Vauva on vaarinsa hoivissa kaksi ensimmäistä luentoa. Kahdelle viimeiselle hän tulee mukaani. Neljä tuntia luentoja on kuitenkin pitkä aika pienelle lapselle, sekä vieraan hoivissa että mukana luennoilla. Niinpä mielessäni pyörii alati kysymys siitä, traumatisoituuko Vauva tästä sairaan pitkästä päivästä. Jääkö hänelle ikuiset arvet siitä, että nyt äiti on hänet hylännyt?

Tiedän monia äitejä, jotka antavat vauvojaan mummulaan yöhoitoon jo alle neljän kuukauden ikäisenä. Meidänkin Esikoinen oli yli neljä tuntia hoidossa muualla kuin vanhemmillaan noin neljän kuukauden ikäisenä. (Yökylässä hän kävi vasta vuoden ja kolmen kuukauden iässä.)

Vauva ei kuitenkaan mielestäni ole valmis pitkiin erossa olemisiin. Ensinnäkin hän ei halua syödä pullosta. Neuvolassa tosin lohduteltiin, että kyllä vauvat ottavat pullon, jos nälkä on tarpeeksi kova. Mutta (taas) toiseksi meidän Vauvalla on aivan karmaiseva vierastus: hän saattaa itkeä sydäntäraastavaa hätäitkua tuntikaupalla, jos äiti ei ole saatavilla. Tämän takia olen pyrkinyt pitämään erossa olot mahdollisimman lyhyinä, yleensä enintään kahden tunnin mittaisina, kun olen käynyt salilla tai jumpassa. Esikoinen puolestaan otti pullon eikä vierastanut tällä tavalla.

Nyt pitäisi siis jättää lapsi neljäksi tunniksi ja sen jälkeen vielä raahata mukana luennoilla. Voi pientä parkaa. Kyllä äitiä nyt ahdistaa. Vai voinko vain uskotella itselleni, että ei tämä yhden päivän järkytys jää Vauvan mieleen ikuisiksi ajoiksi ja aiheuta toistuvia pelkotiloja pikkuiselle?

Jos jollakulla on hyviä neuvoja ja rauhoittavia sanoja huolestuneelle äidille, otan niitä kiitollisena vastaan.