Tänään oli se kauhea, ahdistava päivä: kahdeksan pitkää tuntia luentoja. Hermoilin aamulla kotona niin paljon, että vatsani oli ihan sekaisin. Siippanikin oli ennen yliopistolle lähtöään huolissaan, miten Vauvalla mahtaa päivä sujua. Hän harkitsi jopa tekevänsä lyhyemmän opiskelupäivän voidakseen tulla auttamaan Vauvan hoidossa. Olimme nimittäin aikaisemmasta suunnitelmasta poiketen päättäneet, että Vauva ei tulekaan mukaan iltapäivän luennoille, vaan on koko päivän Vaarin kanssa. Vaari sitten kiikuttaisi lasta yliopistolle imemään luentojen välissä.

Kun Vaari saapui, olin kirjoittanut yksityiskohtaiset ohjeet siitä, mitä Vauva syö päivän aikana ja missä paikoissa luentoni ovat, jotta he löytäisivät paikalle, kun sen aika tulisi. Ohjeistin myös hyvin tarkkaan vaipanvaihdot, varavaatteet, vaunukopan kiinnityksen vaunuihin, nukkumisrytmin ja ties mitä muuta. Olin jopa pitänyt Vauvaa hereillä yli normaalin aamupäiväuniajan, jotta hän nukkuisi vasta Vaarin kanssa. Vaari ja Vauva lähtivät vaunulenkille nukkumaan juuri ennen omaa lähtöäni, eikä silloin (vielä, ajattelin mielessäni) kuulunut minkäänlaista parkumista.

Kahden ensimmäisen luennon välinen tauko meni ilman Vauvan kuskaamista yliopistolle, kuten olimme sopineet. Hermoilin kuitenkin niin paljon, että laitoin tekstarina kyselyn, miten Vauva voi. Vastausta ei kuulunut, ja pohdiskelin luennon ensimmäisen puoliskon, että pitäisikö tästä nyt huolestua (Vauva karjuu niin paljon, ettei Vaari ehdi tekstailla) vai olla peräti huojentunut (kaikki sujuu niin hyvin, että mitäs sitä turhia tekstailemaan). Lopulta päädyin luottamaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska jos ongelmia olisi oikeasti ollut, Vaari ja Vauva olisivat tulleet kylään yliopistolle jo ensimmäisellä tauolla.

Toisella tauolla vaunukompania Vauva & Vaari Oy. odottelikin jo luennnon loppumista yliopiston porteilla. Mielestäni erinomainen merkki oli se, että minkäänlaista itkua ei kuulunut, ei kilometrin eikä edes metrin päähän. Vauva oli tyyneyden esikuva ja puhkesi hymyyn minut nähdessään. Vaarin raportti oli, että Vauva oli nukkunut megapitkät aamupäiväunet, leikkinyt ja naureskellut lattialla sekä kieltäytynyt jyrkästi syömästä mustikkasosetta.

Olin tästä raportista niin huojentunut, että imetyksen ja lyhyen seurustelun jälkeen uskalsin huoletta jättää vaunukompanian omiin puuhiinsa seuraavan luennon ajaksi. Ennen viimeistä luentoa vaunukompania kävi vielä näyttäytymässä, koska he olivat Vauvan innostuneen ihmisten seurailun takia jääneet yliopiston lähistölle tutkimaan vilkasta opiskelijaelämää.

Kotiin saapuessani kohtasin varsinaisen perheidyllin: Siippani syötti porkkana-perunasosetta tyttärelleen, Esikoinen katseli lastenohjelmaa ja Vaari piti seuraa koko rauhalliselle ja tyytyväiselle perheelleni. Ottaessani Vauvan vihdoin syliini pitkän päivän päätteeksi, hän katsoi minua hymyillen muikeasti ja kuin sanoen, että ”Mitä sä oikein angstaat, äiti?! Kyllä mä pärjään ihan hyvin muidenkin hoidossa.”

Olin siis kärsinyt luentoahdistuksesta koko viikon ja hermoillut aamulla aivan turhaan! Mutta hyvä niin. Hermoilen turhasta vaikka joka päivä ja yllätyn mielelläni siitä, miten ihana Vauva minulla on ja miten etevät isovanhemmat Vauvallani on.

Seuraavaa bloggaustani joudutte, oi lukijani, valitettavasti odottamaan ensi viikonloppuun, sillä tänään luennoilla sain kaksi isoa tehtävää: perjantaihin mennessä pitää olla kirjoitettuna hyvin suunniteltu, aristoteellisella juonella varustettu proosateksti, ja kuukauden päästä pitäisikin jo jättää gradun tutkimussuunnitelma professorin ja kanssaopiskelijoiden sensuuriin. Puhummattakaan siitä hirveästä romantiikan aikakauden kirjallisuutta käsittelevästä kurssista, jota varten pitää lukea 600 sivua ruotsinkielistä tekstiä sekä ainakin kymmenen kaunokirjallista teosta. Báhcet dearvan viikonloppuun saakka!