Olen lähiaikoina tuntenut itseni todella onnekkaaksi – ja onnelliseksi. Elämässäni tuntuu kaikki olevan kohdillaan.

Ensinnäkin, kuten te kaikki jo tiedätte, olen kahden ihanan lapsen äiti. En osaa edes analysoida, mikä lapsissani tekee minut niin onnelliseksi. Tänään olin onnellinen, kun Vauva söi hyvällä ruokahalulla valtavan lautasellisen porkkana-peruna-kukkakaali-makaronisörsseliä ja jutteli samalla iloisesti. Olin myös onnellinen, kun Esikoinen piti rakentamastani Dublo-kummituslinnasta. Ihanaa on myös, kun saa ripustaa lasten vastapestyjä vaatteita pyykkinarulle kuivumaan. Lapsissa kaikki tekee onnelliseksi. Sekin että välillä joutuu huolehtimaan, ettei lapsi ryntää auton alle, tai torumaan, kun lapsi on rynnännyt tielle ja melkein jäänyt auton alle.

Iso onni elämässäni on myös opiskelu. Saatan valittaa siitä, että tenttikirja on liian paksu, että gradun tutkimussuunnitelmaa on vaikea kirjoittaa tai että en osaa luoda tarpeeksi hyviä tekstejä luovan kirjoittamisen kurssille. Tosiasiassa kuitenkin nautin kaikista minulle annetuista opiskelutehtävistä, ja niiden pohdiskelu tekee elämästäni mielekästä. Vaikeiden tehtävien loppuun saattaminen pohdiskelun ja angstaamisen jälkeen tekee elämästäni onnellista.

Sitten on tietysti Siippani. Onnellisuutta on se, kun saa lasten nukkumaan mentyä kääriytyä yhteisen viltin alle katsomaan Murdochin murhamysteereitä ja juomaan teetä.

Eilen jaksoin juosta 40 minuuttia kovempaa kuin koskaan ennen. Se lenkki, jonka lönkyttelyyn aikaisemmin kului tunti, meni nyt kaksikymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa. Sitä paitsi kaikki raskauskilot on selätetty, nyt vain odotellaan hormonien tasoittumista, niin hormonipömppömahakin katoaa. Näinkin pinnalliset asiat tekevät minut onnellisiksi. Niiden taustalla on kuitenkin työtä, joka on hiellä ja itsekurilla saatu menestykselliseen päätökseen.

Kaikkea voisi aina haluta lisääkin. Haluaisin luovan kirjoittamisen sivuaineoikeuden. Haluaisin, että saisin edes yhden päivän keskittyä itseeni niin, että voisin koko päivän maata sohvalla lukemassa hömppäromaania. Haluaisin ehtiä liikkumaan enemmän.

Mutta kaikki, mitä minulla jo on, riittää. Ei elämäni ole täydellistä, mutta se on onnellista. Ja se on jo oikeastaan aika täydellistä, eikö vain?

Murdochin mysteereistä puheenollen - taidammepa katsoa yhden jakson. Iloista viikonlopun alkua!