Minulle edistyneenä fennougristiikan opiskelijana tarjottiin paikkaa viikon mittaiseen talvikouluun Münchenissä, Saksassa. Yliopisto kustantaa osallistuvien opiskelijoiden lennot ja asumisen ainakin suurimmilta osin.

Talvikoulun aihe on huippumielenkiintoinen: saamen kieli ja uralilaisten kielten etymologia. Viikon aikana opiskellaan kildininsaamea, tehdään harjoitustöitä etymologiseen tutkimukseen liityen sekä kuunnellaan gurujen luentoja kyseisistä aiheista. Minun graduni aihe liittyy saamen kieleen ja etymologiseen tutkimukseen. Talvikoulupaikka on minulle siis lottovoitto, vai mitä?

Paitsi että en pääse lähtemään. Syyn varmaan arvaattekin. Lapset.

Tai oikeastaan Vauva. Esikoinen kyllä pärjäisi isän kanssa viikon kahdestaan, mutta Vauva – vaikka talvikoulu ajoittuukin helmikuulle, jolloin hän on  jokymmenen kuukauden ikäinen – ei mitenkään pärjää kuutta tai seitsemää päivää ilman minua.

Ensin oli toivoa. Lasten Mummo mietti, josko hän lähtisi lomalle Müncheniin talvikoulun ajaksi ja hoitaisi Vauvaa päivisin. Se ei sitten onnistunutkaan, koska hän oli jo ehtinyt sopia muita menoja tuolle viikolle, eikä niitä enää voinut perua.

Mietimme Siippani kanssa, että olisimme lähteneet koko perheen voimin, ja Siippani olisi sitten hoitanut lapsia minun opiskellessani. Ei siitäkään kyllä mitään tulisi. Siippani ei ehkä jaksaisi koko viikkoa vaellella vieraan maan vieraassa kaupungissa kahden pikkulapsen kanssa. Sitä paitsi koko perheen hotelli ja lennot tulisivat sikakalliiksi.

Nyt on pakko luopua.

Ei silti pitäisi valittaa. Lasten takia en ole joutunut luopumaan paljon mistään, mikä oikeasti harmittaisi. Tämä on yksi niistä harvoista asioista, joista poisjääminen saa minut toivomaan, että olisin yhtä vapaa tulemaan ja menemään kuin suurin osa opiskelijakavereistani. En siis valita tämän enempää, mutta harmittelen vielä vähän hiljaa itsekseni.

Ehkä pääsen sitten myöhemmin johonkin toiseen kivaan tapahtumaan. Vai mitä?

Syksyistä viikonloppua!