Pari viikkoa sitten kirjoittaessani blogiini onnellisuustekstiä ajattelin, että tämän onnellisemmaksi en tule. Olin väärässä. Nyt olen nimittäin vielä onnellisempi.

Sain luovan kirjoittamisen sivuaineoikeuden.

Ennen Esikoisen syntymää, yliopisto-opiskelun alkuvuosina, pyrin kaksi – vai oliko se peräti kolme – kertaa opiskelemaan luovaa kirjoittamista. En päässyt. Tuolloin haku luovaan kirjoittamiseen tapahtui pääsykokeella, johon kuului esitehtävä sekä pääsykoe. Myönnän näin jälkikäteen, että kirjoitukseni tuolta ajalta, myös pääsykoetehtävät, ovat niin hävettäviä, että en itsekään kehtaa lukea niitä. Ei siis ihme, että jäin opiskelupaikkaa vaille.

Nyt haku opintoihin tapahtui osallistumalla Johdatus kirjoittamiseen -kurssille. Kurssille otettiin sata, joista 28 valittiin sivuaineopiskelijoiksi. Voin vakuuttaa, että kurssin taso oli kova ja stressi pärjäämisestä vielä kovempi. Lopputyön palauttamisen jälkeen viime viikon tiistaina tuskainen tulosten odottelu on vienyt yöuneni, saanut vatsani jännityksestä sekaisin ja keskittymiskykyni herpaantumaan ihan kokonaan.

Olin Vauvan kanssa kävelemässä yliopistolta kotiin, kun sain tiedon hyväksymisestäni sivuaineopiskelijaksi. Purskahdin itkuun, kun koko menneen viikon jännitys purkautui. Olin niin helpottunut, että jalkani eivät kannattaneet minua. Sen jälkeen tulin niin onnelliseksi, että olen hymyillyt koko päivän.

Mutta miksi vuosia sitten taitoni eivät riittäneet siihen, mihin ne nyt riittivät? Mikä on vaikuttanut kehittymiseeni kirjoittajana? Pystyn näkemään siihen monia syitä.

1. Olen opintojen aikana vuodesta 2005 lähtien kirjoittanut ainakin tuhat sivua esseitä ja muita opintoihin liittyviä tekstejä. Toimin myös arkeologian ainejärjestön lehden päätoimittajana pari vuotta.

2. Olen tehnyt töitä kirjoittajana: pari vuotta sitten toimin freelancer-toimittajana useassa suomalaisessa aikakauslehdessä. Siihen, että artikkeleitani ylipäätään ostettiin, on tietysti vaikuttanut vuosien harjaantuminen kirjoittajana yllä mainituissa opintoihin liittyvissä esseissä, oppimispäiväkirjoissa ja tietysti gradussa.

3. Vuodesta 2008 olen kirjoittanut joka vuosi yhden romaanikäsikirjoituksen. Niiden taso ei ehkä ole mieltäylentävä, mutta ne ovat olleet hyvää harjoitusta. Kirjoittamaan nimittäin oppii vain kirjoittamalla. Pitkien käsikirjoitusten lisäksi olen kirjoittanut novelleja, runoja, fanfictionia, näytelmän ja pari (amatööri)elokuvakäsikirjoitusta (viimeiset yhteistyössä läheisen ystävän kanssa).

4. Viimeinen mutta ei suinkaan vähäisin syy onnistumiselleni on elämänkokemus. Kirjoittajan täytyy tietää monista asioista. Kirjoittajalla täytyy olla elämänkokemusta. En väitä olevani kaikkitietävä kokenut konkari joka saralla, mutta olen silti saanut kokemusta monista asioista verrattuna siihen, kun 21-vuotiaana ensimmäisen kerran pyrin opiskelemaan luovaa kirjoittamista. Otetaanpa esimerkki. Noin kahdeksan vuotta sitten sain erinomaisen tarinaidean. Halusin kirjoittaa kolmekymppisestä naisesta, joka saa lapsen. Rupesin kirjoittamaan, mutta törmäsin ongelmaan: en tiennyt raskaana olemisesta mitään, en tiennyt vauvanhoidosta mitään, enkä tiennyt, millaista oli olla parhaassa työiässä oleva 30-vuotias nainen. Kertomuksen käsis löytyy edelleen ulkoiselta kovalevyltäni, eikä sillä voi juuri ylpeillä. Vuonna 2011 kirjoitin saman tarinan uudestaan. Olin tuolloin 26-vuotias nainen, juuri työelämään siirtymässä (vaikka paikka työelämässä jäi lyhyeksi) ja melkein kaksivuotiaan lapsen äiti. Nyt pystyin kuvailemaan kertomukseni naisen raskautta, synnytystä ja tunteita. Hänen raskautensa oli ihan erilainen kuin minun, mutta siitä tuli silti huomattavasti uskottavampi kuvaus kuin ensimmäinen yritelmäni. Olin saanut elämänkokemusta.

Tässä siis olen omia unelmiani elämässä: kahden lapsen äitinä ja ihanan miehen puolisona, menestyvänä opiskelijana ja ehkä – nyt uskallan sen ääneen sanoa – joskus vielä ihan oikean julkaistun romaanin kirjoittajana. Tämä on juuri se onnellinen elämä, josta olen aina unelmoinut.