Kumpi oli ensin, yritys vai markkinointi? Mikä tai kuka jumala (tai Jumala) on? Miten luu säilyy Suomen maaperässä? Miksi antilooppi on hieno eläin? Kuka tai mikä on sinun voimaeläimesi? Onko se kärpänen vai lepakko, jonka uloste hohtaa pimeässä? Miltä se tuntui, kun synnytyksessä menetti litran verta? Miten uskaltaa enää mennä kouluun opettamaan kaikkien kouluampumisten jälkeen?

Tällaisia olivat asiat, joista keskustelimme eilisissä luovan kirjoittamisen oppiainejärjestön opiskelijabileissä. Ne ovat asioita, joista voi kirjoittaa kertomuksen.

Ilta oli sikäli merkityksellinen, että bileet olivat ensimmäiset opiskelijabileet, joihin olen osallistunut sitten vuoden 2011 vapun. Silloin reilu yksivuotias Esikoinen meni ensimmäistä kertaa mummolaan yökylään, jotta äiti saisi juhlia vappua perinteisin opiskelijamenoin.

Nyt puolivuotias Vauva ja nelivuotias Esikoinen jäivät tyytyväisinä isän huomaan nukkumaan äidin lähtiessä pariksi tunniksi tuulettumaan. Ja arvatkaa mitä! Kemut olivat ehkä mukavimmat opiskelijahipat, joissa olen ollut.

Arkeologiassa tunsin itseni aina jotenkin ulkopuoliseksi. En siksi, että arkeologit olisivat ikäviä ihmisiä. Ei suinkaan. Monet silloisista arkeologiopiskelijakavereista ovat edelleen kavereitani. Mutta opiskelijabileissä tulee aina jossain vaiheessa puhe omasta alasta. Ulkopuolisuuden tunne syntyi siitä, että arkeologia – niin mielenkiintoista kuin se onkin – ei koskaan tuntunut siltä kutsumukselta, jonka parissa olisin halunnut viettää koko loppuelämäni.

Kirjoittaminen taas – no, se on jotain, mitä haluan tehdä alati, aina, koko elämäni, kuolemaan saakka. Eiliset pippalot olivat täynnä ihmisiä, jotka uskoakseni tuntevat suurin piirtein samoin. Oli ihanaa, kun osasi sanoa jotain, oli oma mielipide, ei tarvinnut esittää viisampaa kuin oikeastaan on.

Oman erityisen lisänsä eiliseen illanviettoon tuo tietysti elämäntilanteeni. Opiskelijabileet – tai mikään muukaan laaja sosialisointi – ei pikkuvauvan äidille ole mikään jokaviikkoinen (tai -päiväinen...) itsestäänselvyys toisin kuin monille muille opiskelijoille. Kun äiti sitten joskus pääsee ikäistensä seuraan ilman lapsia, mieli on korkealla.

Huono puoli on tietysti se, että harvoin juhliessa odotuksetkin ovat usein korkealla. Sitä jännittää, onko hauskaa vai ei, ja jos ei ole, niin voi ei – nyt tuhlasin tämän illan, olisin voinut säästää sen ja mennä joihinkin toisiin, hauskempiin bileisiin. Nyt menee taas kaksi kuukautta ennen kuin pääsen minnekään.

Mutta eilinen onnistui odotusten mukaisesti tai ehkäpä niiden ylikin. Kirjoittaisinko seuraavaksi kivikauden heimosta, joka markkinoi piisirppejä toiselle heimolle, vai rautakauden vauvasta, jonka äiti kuolee synnytykseen menetettyään liikaa verta? Food for thought.

Opiskelijaäiti on tyytyväinen.

PS. Haluan tähän vielä huomauttaa, että arkeologia tulee kaikesta ulkopuolisuuden tunteesta huolimatta elämään mukanani ihan loppuun asti. Kirjoittajana olen nimittäin suuntautunut sellaiselle aika-paikka -akselille, että tarvitsen tarinoideni, runojeni, draamojeni ja tietotekstienkin kirjoittamiseen runsaasti arkeologian keinoin selville saatavaa tietoa.