Olen tässä joululoman piristykseksi ja lepuuttaakseni lasten kanssa riekkumisesta väsynyttä kroppaa ja mieltä lukenut artikkeleita graduani varten. Se on melko rasittavaa, sillä melkein kaikki lähdekirjallisuus on englanniksi.

Kun kirjoitin graduani arkeologiaan nelisen vuotta sitten, melkein kaikki lähdekirjallisuus oli aiheeni takia (saamelaisten hautaustavat) ruotsiksi tai norjaksi. Norjaa en osannut ollenkaan ennen graduani, mutta kun gradu oli kansissa, luin sitä yhtä hyvin kuin ruotsia. Välillä tosin kävi niin, etten enää muistanut, luinko ruotsin- vai norjankielistä kirjaa. Näissä kahdessa kielessä on melkoisia eroja mutta perustavimmat rakenteet ovat mielestäni samat.

Olen aikoinani asunut Yhdysvalloissa, ja englanti on vahvin vieras kieleni, mutta silti inhoan lukea tieteellistä englantia! Mieluummin lukisin vaikka venäjän tai ersämordvan kielistä tieteellistä kirjallisuutta kuin englantia. Mieluiten luen kuitenkin ruotsia (tai norjaa), jos saan valita, minkä kielistä tieteellistä kirjallisuutta luen.

Tieteellisen englanninkielisen tekstin kokonaisrakenne on selkeä ja helpottaa tekstin silmäilyä, mutta englannissa on niin tuhoton määrä sivistyssanoja, että välillä joka toinen sana on kuin hepreaa (en tosin ole varma, onko tämä hyvä vertaus, koska hepreahan voi olla vaikka miten helppo kieli, jos sitä vain vaivautuisi opettelemaan). Ei ihme, että amerikkalaisessa lukiossa opiskelijat opettelevat niin kutsuttuja SAT-sanoja: meidän koulussamme tapana oli oppia viisi uutta sivistyssanaa viikossa, ja joka kuukausi niistä oli koe. Lukio huipentui senior-vuonna koko Yhdysvallat käsittäviin (?) SAT-kokeisiin.

Lisäksi tieteellisen englannin lauserakenteet saavat sormen suuhun, vaikka olisi lukenut viimeiset kymmenen vuotta satoja sivuja englanninkielisiä artikkeleita. Miksi lauseet eivät voi olla helppoja niin kuin englanninkielisissä romaaneissa (tänä vuonna olen lukenut 19 englanninkielistä romaania, joka on noin 45 prosenttia kaikista lukemistani romaaneista)?

Ruotsi taas. Mm. Helpot lauserakenteet, jokaisessa lauseessa ei ole kymmentä uutta, tuntematonta sanaa, tekstin kokonaisrakenne muistuttaa enemmän suomen rakennetta kuin englannin. Ruotsi on ihana kieli, ja mieluummin valitsen ruotsinkielisen tenttikirjan kuin englanninkielisen, jos on valinnanvaraa. Kiinnostavaa kuitenkin on, että ruotsinkielisten romaanien lukeminen on mielestäni paljon vaivalloisempaa kuin tieteellisen ruotsin, mutta se on ehkä tottumiskysymys.

Fennougristiikan graduni aiheen (kontaktien ja kulttuuri-ilmiöiden näkyminen saamen lainasanoissa) puolesta voisi luulla, että lukisin tekstejä suomeksi ja erityisesti saameksi. Tällä hetkellä lähdekirjallisuudessa taitaa olla alle viisi suomenkielistä artikkelia taikka kirjaa eikä yhtään saamen-, ruotsin-, norjan- tai venäjänkielistä.

Onko asia siis nähtävä niin, että englanti on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen virallinen tieteellinen kieli? Eikö kannattaisi suosia pieniä suomalais-ugrilaisia kieliä – tai edes kielistä toiseksi suurinta, suomea?

Ei tietenkään. Eihän kukaan silloin ymmärtäisi artikkeleita. Jaksamme puhua siitä, miten huonosti monien pienten sukulaiskieliemme asiat ovat, ja sitten perustelemme englannin kielen käyttöämme näin. Teemme itse hallaa asialle, jonka puolesta teoriassa puhumme. Sitä paitsi kyllä fennougristit – ne jotka tutkimuksia käytännössä lukevat – yleensä osaavat lukea sitä kieltä, jota tutkivat. Miksi siis emme kirjoittaisi suomalais-ugrilaisilla kielillä?

Onneksi professori sentään kielsi minua kirjoittamasta gradua englanniksi. Se pitää kuulemma suomen ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen oppiaineessa kirjoittaa suomeksi. Väitöskirja onkin sitten eri juttu. Menettäisinköhän mainetta ja kunniaa, jos kirjoittaisin sen suomeksi? Tai pohjoissaameksi?

Palaan englanninkielisen monimutkaisuuden pariin nyt, kun molemmat lapset on vihdoin enemmän tai vähemmän kiltisti menneet nukkumaan.

PS. Perinteisesti fennougristisen tutkimuksen kielenä on pidetty saksaa, jota en ole koskaan opiskellut päivääkään mutta jota ymmärrän, jos on pakko.