Kymmenen vuotta sitten minä olin abi. Tähän aikaan vuonna 2005 todennäköisesti ahdistuin parin kuukauden päässä häämöttävistä ylioppilaskirjoituksista.

Silloin, alle kaksikymppisenä, en ikipäivänä kuunaan olisi uskonut, että vuonna 2015 minulla olisi kaksi lasta. Olin nimittäin joskus teini-ikäisenä päättänyt, että en ikinä hanki lapsia.

Sen sijaan tiesin tuolloin erittäin hyvin, että haluan yliopistoon. Lukioni opinto-ohjaus tosin oli ala-arvoisen surkeaa, mikä on taatusti osittainen syy siihen, että menin väärälle alalle. Kauheiden ylioppilaskirjoitusten jälkeen pohdin jonkin aikaa, mitä haluan mennä opiskelemaan. Uskontotiede oli ykkösvaihtoehtoni: halusin uskonnonopettajaksi, koska minun lukion uskonnonopettaja oli inspiroiva, ja olin (olen) muutenkin kiinnostunut uskonnoista ja uskosta. (Huom! Itse olen ateisti tai agnostikko. En ole määritellyt itseäni erityisen tarkasti.) Olin kirjoituksissani panostanut nimenomaan uskonnon reaalikysymyksiin.

Hankin uskontotieteen pääsykoekirjankin. Luettuani sitä sata sivua heitin sen sivuun. Teksti oli niin vaikeatajuista, että olen yhä sitä mieltä, ettei juuri lukiosta valmistunut nuori pysty sitä ymmärtämään (mutta ilmeisesti joku kuitenkin ymmärsi sitä, koska tuonakin vuonna kaikki uskontotieteen opiskelupaikat täytettiin).

Kävin kirjakaupassa selaamassa arkeologian pääsykoekirjoja ja koin valtavaa riemua, kun huomasin, että ”hei mähän tajuan tästä jotain!”. Helpot pääsykoekirjat siis olivat syy siihen, että päädyin arkeologiksi. Eikä siinä mitään. Mielestäni arkeologia on mielenkiintoista, mutta en vain jaksa tehdä sitä elämäntyökseni.

Kaikki tuona abivuonna 2005 tehdyt isot päätökset siis ovat enemmän tai vähemmän muuttuneet ajan kuluessa. Onneksi. Onneksi minulla on nyt lapsia. Onneksi päädyin opiskelemaan arkeologian lisäksi fennougristiikkaa. Mutta nyt olen päättänyt, että elämäni on oikeilla raiteillaan.

Katsotaan sitten kymmenen vuoden päästä, miltä maailmani näyttää silloin.

***

Kymmenen vuoden takaiset asiat ovat mielessäni erityisesti tänään. Tänään on nimittäin vuonna 2005 ylioppilaaksi kanssani samasta lukiosta valmistuneiden tapaaminen. Sinne meneminen hermostuttaa mutta on myös aika jännittävää. Miten lukiotuttuni ovat muuttuneet kymmenessä vuodessa? Mitä elämä on antanut heille?

Kaikista oman elämäni muutoksista huolimatta voin ilolla todeta: kaksi nykyistä parasta ystävääni olen saanut lukiossa ja toivon, että he ovat minulle läheisiä vielä kymmenen vuoden päästä!

 

PS. Onneksi ei ikinä, ikinä enää tarvitse käydä läpi sellaista hullunmyllyä kuin suomalaisen lukion ylioppilaskirjoitukset.