Muistan vieläkin sen syksyisen päivän viime vuonna. Olin kävelemässä Vauvan kanssa yliopistolta kotiin. Vatsaani väänsi, oli vääntänyt jo monta päivää. Päivitin Turun yliopiston verkko-oppimisympäristö Moodlea viiden minuutin välein. Kun tulokset luovaan kirjoittamiseen päässeistä opiskelijoista viimein tulvat, panikoin. En nähnyt nimeäni listassa!

Luin uudestaan, ja siellähän se oli, sulassa sovussa muiden päässeiden kanssa. Purskahdin itkuun siinä, Halistenkoskea ylittäessäni.

Nyt itkettää taas, tällä kertaa syynä on haikeus ja haluttomuus päästää irti. Luovan kirjoittamisen perusopintojen viimeinen tapaaminen oli tänään. Kaikki on tehty – novelli muokattu lopulliseen asuunsa ja portfolio palautettu.

Itkin helpotuksesta ja onnesta viime syksynä, koska olin niin onnellinen, että pääsen opiskelemaan kirjoittamista. Tänään itken – en pelkästään siksi, että huomenna en enää opiskele kirjoittamista vaan suurimmaksi osaksi siksi, että olen saanut opiskella aivan upeiden ihmisten kanssa, jotka ovat tarjonneet vertaustukea ja tsemppiä sekä saaneet minut uskomaan itseeni silloin, kun omat voimani ovat huvenneet. Ihanaa on sekin, että minä olen pystynyt osaltani antamaan heille omastani silloin, kun he ovat sitä tarvinneet (ainakin toivon, että olen onnistunut olemaan tukena). Meitä – kirjallisuustieteilijöitä, uskontotieteilijöitä, psykologeja, kauppatieteilijöitä, arkeologeja, kielitieteilijöitä, opettajia, sosiologeja, biologeja – yhdistää pakonomainen halu kirjoittaa, ja se on paras yhdistävä tekijä, mitä voin kuvitella. Meistä on tullut kavereita.

Luovan kirjoittamisen opintojen jatkuminen ensi syksynä on meidän jokaisen kohdalla vielä kysymysmerkki. Ei riitä, että perusopintojen hakuprosessi on kaameampi kuin oikiksen pääsykokeet, samanlainen rankkaus on edessä vielä aineopintoihin pyrkiessä. Aion pyrkiä mutta en usko, että pääsen. Taso on niin kova. Kaverini ovat niin tajuttoman nerokkaita sanojen vääntelijöitä.

Kaiken haikeuden ja stressin keskellä lohdutan itseäni: eivät kaverit mene minnekään, vaikka yhteinen opiskelu loppuu. Tapaamme lounailla. Ehkä vietämme iltoja yhdessä. Höpötämme Facebookissa. Ja olemme perustamassa kirjoittajapiiriä, jotta loistavasti alkanut kirjoitusinto jatkuisi. Vaikka luovan kirjoittamisen opettajilla on ollut valtava vaikutus kirjoitustaidon kehitykseen, yhtä suuri on ollut muiden opiskelijoiden kommenteilla, ehdotuksilla ja kritiikillä.

Nyt itken vielä vähän ja rupean sitten miettimään, mitä kirjoittaisin ensimmäiseen kirjoituspiiritapaamiseen.