Esikoinen: "Äiti, olet mukava."

Äiti: "Sinäkin olet mukana. Ja sinä, Vauva. Kyllä se on niin ihanaa, ku te molemmat lapset olette niin ihania ja kilttejä."

Esikoinen: "Mutta minä teen tuhmia asioita aina välillä."

Äiti: "Joo, mutta ei se tuhmuuksien tekeminen tarkoita sitä, että sä olisit tuhma. Sä vaan joskus teet tuhmia juttuja."

Esikoinen: "Mikä ero on tehdä tuhmia ja olla tuhma?"

Äiti: "No..." Mitä tähän nyt voi sanoa? "No se tuhmana oleminen tuntuu määrittävän koko ihmistä, tuhmat teot vaan niitä tekoja, jotka ovat tuhmia. Mä en halua sanoa, että ketään on tuhma, ette te varsinkaan."

Esikoinen: "Miksi sitten on sellainen sana 'tuhma' keksitty?"

Äiti: "..." Siis mistä toi ipana keksii tollasia kysymyksiä? "Nyt en kuule tiedä. Voihan sitä vieläkin jossain yhteydessä käyttää. Käytänhän mäkin sitä, jos sä teet jotain tuhmaa."

Esikoinen: "Mutta miksi just 'tuhma'?"

Äiti: "Enpä osaa sanoa. Mennäänkö katsomaan etymologisesta sanakirjasta?"

Esikoinen: "No ei nyt ku mä syön."

Äiti: "Joo, ehkä sulle riittää tavujen opettelu vielä tässä vaiheessa..." Huh huh, pitäiskö tässä itse opiskella vielä vähän lisää, ihan vaan varmuuden vuoksi?

 

Kaisa Häkkisen etymologisen sanakirjan (WSOY 2005, 3. painos) mukaan sana 'tuhma' löytyy monista suomen lähisukukielistä sekä saamesta, ja se on aina sävyltään negatiivinen. Sanan alkuperä on Häkkisen mukaan epäselvä, mutta 'tuhma' ja 'tyhmä' ovat samaa alkuperää.