Luen Vauvalle iltasatua. Kuvassa on kaksi nallea, toinen nauraa, toinen on surullinen. En ehdi edes aloittaa tarinaa, kun Vauva osoittaa iloista nallea ja kertoo: "Nam nam." Sitten on surullisen nallen vuoro: "Voi voi." Näillä neljällä sanalla on Vauva kertonut kuvan tarinan: iloinen nalle on syönyt toisen nallen leivän, mistä tämä tulee surulliseksi.

Vauva katselee itsekseen kirjaa. Kuvassa on äitipupu ja kaksi vauvapupua. Vauva katselee kuvaa tarkkaan, osoittelee siitä itselleen elementtejä ja tulee sitten luokseni. Hän näyttää äitipupua: "Äiti." Hän näyttää vauvapupua: "Ei-äiti."

Tulen, kuten tavallista, tiistaina kotiin, kun lapset ovat jo sängyissään. Menen sanomaan Vauvalle hyvää yötä.

Äiti: "Oliko Mummo täällä tänään?"

Vauva nyökkää ja ääntelee myöntävästi, hymyilee.

Äiti: "No, mitäs te teitte Mummon kanssa?"

Vauva: "Nam nam!"

Äiti: "Ai Mummo toi herkkuja?"

Vauva nyökkää ja hihkuu.

Äiti: "No leikittekö te nukeilla?"

Vauva: "Ei."

Äiti: "Piirsittekö?"

Vauva on vähän epävarma.

Äiti: "Ehkä siis. No luitteko te kirjaa?"

Vauva nauraa kovasti: "Eiiii! Pappa!"

Äiti: "Ai isän kanssa luitte?"

Vauva nauraa ja nyökyttelee.

Mitäs sitä tarinan kertomiseen muuta tarvitaan kuin äiti, isä, myöntö ja kielto ja kyky osoittaa sekä ymmärtää?