Katsoin itsestäni kuvaa kahdentoista vuoden takaa. Olin tuolloin yhdeksäntoistavuotias, pänttäsin lukiossa abivuottani, stressasin yo-kirjoituksista, treenasin kuin hullu enkä syönyt mitään. Kuvassa näkyy kaidat kasvot ja laihat käsivarret. Ne kuuluvat tytölle, joka painaa neljäkymmentä kiloa.

Katson itsestäni kuvaa, joka otettiin pari viikkoa sitten. Olen siinä melkein kolmekymmentäyksivuotias, juuri valmistunut kielitieteilijä ja aloittava jatko-opiskelija. Vatsassani pömpöttää liiat hiilihydraatit, kaksi synnytystä ja liian vähän liikuntaa. Hymyilen vailla stressin hiventäkään.

Niin että kyllä, painoa on tullut lisää kahdeksantoista kiloa siihen kaksitoista vuotta sitten otettuun kuvaan verrattuna. Reilusti yli kilo vuodessa. Näkyyhän se, ja se häiritsee minua. Painoindeksini on kyllä täysin normaali, ei edes ylipainon rajoilla, ja vyötärönympäryksenikin alle 80 cm, mikä on jonkinlainen terveysriskin raja. Silti kuusi kiloa tuosta painonnoususta on tullut Vauvan syntymän jälkeen.

Haluaisin sen kuusi kiloa pois.

Olen yrittänyt pudottaa painoani, kuten blogiani pitkään lukeneet varmaankin muistavat. Yritykseni kuitenkin kariutuvat jatkuvasti. Syynä ei ole tahdonpuute; kyllä minulta tahtoa löytyy (kuten tiedätte). Syynä ei myöskään ole mukavuudenhalu, vaikka niin itselleni uskottelenkin. Hoen itselleni, että mukavuutta on se, että voi jäädä sohvalle lukemaan tai katsomaan hömppäohjelmia, vaikka oikeasti mielestäni mukavaa on lähteä pitkälle sauvakävelylle suunnittelemaan, mitä seuraavaksi kirjoittaisin. Ajanpuute voisi periaatteessa olla syynä, mutta kyllähän aikaa aina löytyy terveelliselle syömiselle. Vähemmänhän siinä menee aikaa, jos jättää ylimääräiset leivät voitelematta tai kävelee ripeästi kaupan karkkihyllyn luona herkkuja valitsevien asiakkaiden ohi.

Ei, mikään näistä ei ole syy terveysprojektieni kariutumiselle. Syy on pelko.

Pelkään, että jos alan pudottaa painoa, jään sille tielle ja painoni putoaa taas neljäänkymmeneen. Ette usko, miten helposti laihduttaminen jää päälle. Sitä ei edes huomaa! En huomannut minäkään ennen kuin mutkien ja kaarten kautta tajusin, miten heikossa kunnossa oikeastaan olinkaan. Syömisen kontrolloimisesta ja järjettömästä treenaamisesta oli tullut arkipäivää, jossa en osannut nähdä mitään outoa. En halua ikinä, ikinä enää kokea syömishäiriötä ja siitä toipumisen prosessia. En ikinä. Pelkään aloittaa syömisen tarkkailun.

Haluaisin silti ne kuusi vauvakiloa pois.

Törmäsin sattumalta netissä erääseen elämäntapamuutosta myyvään personal training -yritykseen. Yrityksen terveysohjelmaa mainostettiin pikkulasten äidille soveltuvana nettivalmennuksena, sen pituus on vain kolme viikkoa, jonka aikana saa hyviä tuloksia, ja ohjelma oli tarjoushinnalla naurettavan halpa. Hetken mielijohteesta päätin ostaa mokoman valmennuksen. Tänään tutustuin huolellisesti valmennuksen tarjoamiin treeneihin ja ravitsemusohjeisiin valmiina hylkäämään koko homman, jos se näyttää liian tiukalta.

Treeni oli todella hyvä ja äärettömän tehokas. Se on niin kutsuttu HIIT-treeni, eli sen tekemiseen menee juuri sopivasti vain yksi Mimi ja Kuku -jakso. Saan siis rauhassa treenata sillä aikaa, kun Vauva katselee lempiohjelmaansa. Esikoinen viihtyykin jo keksimällä itse tekemistä itselleen. Näitä kahdenkymmenen minuutin rykäyksiä tehdään viisi viikossa, loput kaksi päivää on pyhitetty levolle.

Ruokajututkin yllättivät. Mitään kalorimääriä ei laskettu vaan korostettiin sitä, ettei tarvitse mitata eikä punnita, kunhan jättää turhat hiilarit pois ja huolehtii riittävästä proteiinin ja rasvan saannista. Lisäksi luvattiin, että kun syö 80% ajasta hyvin, voi loppuajan chillailla. Saan siis perjantaikarkkini! Kaikkein parasta on kuitenkin se, että syömisiä ei tarvitse laskea eikä tarkkailla. Moneen kertaan ohjelman laatijat muistuttivat, että oman kehon tarpeita pitää kuunnella, nälässä ei saa olla.

Luulen, että saan seuraavien viikkojen aikana painoa kuusi kiloa pois. Siis vain kuusi kiloa.