Mua pelottaa mitä jos en enää näe pientä Vauvaa ja Esikoista ja Siippaani ja kaikkia muita. Kone heiluu se on normaalia mut mua pelottaa. Auttaako kirjoittaminen ajattelin, et jos käsillä ois jotain tekemistä olis helpompaa mut haluisin vaan itkee vihaan tätä en pysty edes kirjoittaa. Melkeen kuin neulakammo on sellanen pistely käsissä ja pelottaa mut tää ei oo ohi hetkessä. Viel 1 tunti 45 min ja heiluu! Ollaan pilven sisällä en tykkää oispa ees seuraa. Joku joka puhuis ja rauhottais. Mä halun Siippani. Ja Vauvan ja Esikoisen. Haluan päästä kotiin. Ei ikinä enää lentämistä. Pelottaa. Mä en pysty tähän

Viime viikon sunnuntaina halasin lapsia sekä Siippaa ja lähdin bussilla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Itkin koko matkan. Lentokoneessa itku yltyi hysteeriseksi.

Kävin Unkarin Szegedissä viikon mittaisella leksikaalisen typologian kurssilla, joka sisältyy jatko-opintoihini. Leksikaalinen typologia on varsin uusi alue kielitieteellisessä tutkimuksessa, joten tällaista kurssia ei järjestetä ihan joka yliopistossa. Mietin kyllä aika pitkään, pystynkö jättämään lapset - varsinkin Vauva on vielä tosi pieni - ja keskittymään opintoihini. Melko tuoreessa muistissani oli nimittäin kolmen vuoden takainen matkani Prahaan. Siellä itkin ikävääni kokonaisen yön, eikä kurja olo kadonnut päivisinkään.

Kävi sitten niin, että itkin itkuni lentokoneessa, eikä Szegedissä ollut parkumiselle aikaa, koska koko ajan piti opiskella. Niin paljon, että ehdin soittaakin kotiin vain kaksi kertaa. Podin huonoa omatuntoa, mutta videopuhelut ja yölliset messenger-keskustelut Siippani kanssa rauhoittivat mieltäni suuresti. Lapset näyttivät tablettini ruudulla levollisilta ja tasapainoisilta, Siippani rennolta ja hyväntuuliselta. Keskityin opiskeluihin täysillä.

Sama hysteria kuitenkin toistui, kun lensin takaisin. Aloin panikoida jo vuorokautta ennen lentoa, ja ystäväni, joka tuli vartavasten Prahasta minua katsomaan Unkariin, ihmetteli ja nauroi hyperventilaatiolleni, varsinkin kun rupesin pelkäämään, että Budapestin metro syttyy tuleen, kun olen matkalla lentokentälle.

Lopulta selitin ystävälleni: En ole aina ollut tällainen; minusta tuli tällainen, kun tulin äidiksi. Pelkään tajuttoman paljon sitä, että minulle tapahtuu jotakin - esimerkiksi minua kuljettanut lentokone tipahtaa - ja sitten lapset joutuvat kasvamaan ilman äitiä.

En mitenkään epäile Siippani pärjäämistä, vaikka minulle jotain pahaa tapahtuisikin. Päinvastoin. Viikkoni Unkarissa osoitti, että täällä pärjätään mainiosti. Talo oli siivottu, tiskit tiskattu, pyykit pyykätty ja ostokset tehty, kun viimein astuin ovesta sisään tänä aamuna. Olin aivan silmät ymmyrkäisinä yllätyksestä.

Mutta silti pelkään.

Haluan olla (elossa oleva) äiti lapsilleni. Lentokoneessa tuntui siltä, että en ollut tarpeeksi kertonut perheelleni, kuinka paljon heitä rakastan. Että jos nyt kuolen, en koskaan pystykään kertomaan sitä. Lentojen jokaisen minuutin ajan mietin, miksi ihmeessä olin ottanut tällaisen riskin, kun olisin voinut jäädä kotiin. Vannoin, että en lennä enää koskaan minnekään. Ikinä.

Mutta jos en olisi lähtenyt matkalle, en olisi tajunnut sitä, minkä lentokoneessa tajusin. Olenhan tietenkin lukenut kirjoja ja kuullut ihmisiä, joiden viesti on sama kuin oivallukseni, mutta vasta kun sen itse kokee, sen tärkeyden ymmärtää: kerro lähimmillesi joka päivä, kuinka paljon he sinulle merkitsevät. Joskus tulee se päivä, kun et sitä enää voi kertoa.

En kadu, että lähdin Unkariin. Opin paljon - niin (jatko-)opiskelijana kuin äitinä.