Sattuipa niin, että minulla oli viime lauantaina kaamea päänsärky. Se alkoi jo aamulla, kun nousin sängystä ylös, mutta helpotti vähän, kun söin aamupalaksi särkylääkettä. Illalla jomotus kuitenkin palasi, tietenkin parahiksi juuri silloin, kun Siippani lähti viettämään iltaa kavereidensa kanssa. Särkylääke ei enää tehonnut, joten makasin sohvalla ja passitin lapset katsomaan lastenohjelmia, kun en pystynyt puuhailemaan heidän kanssaan mitään. (Onneksi lapsilla oli ollut päivällä täällä leikkikaveri, joten he tyytyivät osaansa mielellään.)

Vauva on ollut lähiaikoina erityisen hankala nukutettava. Hän on ilmeisesti perinyt Siippani iltavirkkuuden ja vähäisen unentarpeen, sillä hän kukkuisi vaikka miten myöhäiseen ja heräisi silti normaaliin aikaan aamuseitsemältä tai -kahdeksalta.

Tuona lauantai-iltana Vauvan iltakukunta oli erityisen raastavaa. Halusin vain päästä pimeään huoneeseen päänsärkyäni karkottamaan, mutta ensin Vauva lauleskeli ja höpötteli tyytyväisenä, sitten komensi äitiä ja lopulta huusi suoraa huutoa, kun ei saanut tahtoaan läpi (hän ei päässyt alakertaan leikkimään enää iltakymmeneltä).

Minulla meni hermot. Olen helposti tulistuvaa, äkkipikaista sorttia, joka ei jaksa olla vihainen viittä minuuttia kauempaa. Niinpä tiuskahdan lapsille aika helposti, ja lapset ovat tottuneet siihen, että äiti välillä pamahtelee ja on sitten heti taas iloinen. Nyt räjähdin kuitenkin oikein kunnolla. Karjaisin niin, että varmasti kaikki naapuritkin kuulivat. Vauva pelästyi ja alkoi itkeä. Marssin vessaan ja lukitsin oven. Huohotin siellä viisi minuuttia ja annoin lapsen huutaa. Kun olin päästänyt suurimmat sauhut ulos, menin käymään Esikoisen luona, joka kiltisti jo makasi sängyssään ja olisi halunnut nukkua. Vakuutin, ettei ole mikään hätä. Sitten menin Vauvan luo ja selitin tilanteen hänellekin. Istuin hänen sänkynsä vieressä nojatuolissa, kunnes hän nukahti.

Pääsin lopulta parantelemaan päätäni, ja lepäämisen, hiljaisuuden ja rauhan avulla oloni parani. Itse asiassa piristyin päänsäryn loputtua niin, että olin hereillä vielä yhdeltä yöllä, kun Vauva alkoi kiljua ja huutaa sängyssään.

Vauvan öisissä itkuissa ei ole mitään erikoista. Niin käy useamman kerran viikossa. Yleensä kiljunnan sattuessa haemme Vauvan väliimme nukkumaan. Esikoinen sai nukkua kanssamme kolmevuotiaaksi aina, kun siltä tuntui, ja saman mahdollisuuden tarjoamme myös Vauvalle.

Tänäkin yönä menin hakemaan Vauvaa, mutta tavallisuudesta poiketen Vauvan itku ei loppunut, vaan hän kiljui ja rimpuili kantaessani häntä. Sama meno jatkui, kun sain hänet alakertaan makuuhuoneeseemme. Yleensä Vauvan öisiin kiukkukohtauksiin toimii Unipupun seikkailut - improvisoidut tarinat, joita kerron Vauvan omasta unipupusta. Usein tarinat liittyvät Vauvan omaan ahdistavaan tilanteeseen. Niin nytkin: Unipupu oli nähnyt niin kamalaa painajaista, että heräsi itkien eikä halunnut lopettaa parkumista. Lopulta Unipupu uskalsi kuitenkin nukahtaa uudestaan, ja hän näki ihania unia äidistä ja isästä.

Vauva rauhoittui kuuntelemaan sylissäni, mutta kun kysyin, rupeaisimmeko jo nukkumaan, hän sanoi ei. Juttelimme vielä hetken.

"Näitkö säkin pahaa unta niin kuin Unipupu?"

"Joo."

"Oliko se sellainen uni, jossa äiti huusi ja oli tosi vihainen?"

"Joo."

"Mutta tiedätkö mitä?"

"Mm?"

"Vaikka äiti olisi kuinka vihainen ja karjuisi, äiti silti aina rakastaa sua. Äitiä kiukuttaa välillä ihan niin kuin suakin. Sitten pitää pyytää anteeksi. Anteeksi, että mä huusin."

Hiljaisuus.

"Laitettaisko jo päät tyynyyn? Sä voit pitää mua kädestä."

"Joo."

Nukahdimme käsi kädessä.