Neljä kuukautta väitöskirjatyön aloittamisen jälkeen minulle myönnettiin ensimmäinen apurahani. Alkaen lokakuun 2016 alusta joulukuun 2016 loppuun olen siis ihan oikea tutkija, joka saa tutkimisesta rahaa. Se tuntuu ihmeelliseltä!

Mutta miksi se on niin ihanaa ja ihmeellistä? Ehkäpä siksi, että ensimmäistä kertaa elämässäni saan rahaa juuri siitä, mitä haluan tehdä. Olen ohjannut jumppia ja opettanut suomea, toiminut tutkimusassistenttina ja hoitanut hevosia. Niitä kaikkia on ollut hauska tehdä, ja erityisesti opettamista haluan varmasti vielä jatkaa. Silti yliopistolla vaan on parasta.

Sain tietää apurahasta vasta eilen. Ehkä en siis ole vieläkään ihan sisäistänyt, miten taloutemme tämän yllättävän rahavirran myötä helpottuu. Siippa kävi ostamassa Pommacia ja kääretorttua apurahan saamisen juhlistamiseksi, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että kuinka pahasti taloutemme menee sellaisista ostoksista sekaisin. Sitten muistin. Tänään kirpaisi käydä syömässä yliopistolla, kun enää en saa opiskelijahintaista ateriaa. Laskin, miten paljon rahaa viisi ateriaa viikossa kodin ulkopuolellla kuluttaa ja nikottelin summaa. Sitten muistin.

Vanha tietokoneenikin vetelee viimeisiään. Väitöskirjatyötä varten pitäisi ostaa uusi. Nyt voin.

Ihan kuin valtava, valtava kivi olisi nostettu selästäni yhden viiden rivin sähköpostiviestin voimalla. Vasta kun ei enää ole vähävarainen, tajuaa, miten kamalaa vähävaraisena on ollut elää.

Ei haittaa, että apuraha on vain kolmeksi kuukaudeksi. Kun on saanut yhden apurahan, pienenkin, seuraavan saaminen on varmasti helpompaa. Apurahaa myöntävissä säätiöissä tunnutaan ajattelevan, että tuota tutkimusta on joku muukin rahoittanut, joten kyllä mekin sitten uskallamme.

PS. Monien silmissä olemme vieläkin vähävaraisia, myös virallisten mittausten mukaan, mutta minulle pieni tutkijan apuraha on kuin Roope-sedän raha-allas.