Koko melkein seitsemän vuoden äitinä oloni aikana lapsistani ei ole sanottu pahaa sanaa. Pahaa silmääkään lapseni eivät ole saaneet ainakaan niin, että minä olisin huomannut. Ei ennen kuin nyt.

Kuluneen loppuviikon vietin Östersundissa eteläsaamen kurssilla. Tällä kertaa otin mukaani Vauvan ja häntä kurssipäivien ajaksi hoitamaan mummon. Matka oli tosi hauska. Minun päiväni tosin kuluivat saamea opiskellen, mutta Vauva ja mummo olivat käyneet koko päivän vierailulla Östersundin kulttuurikeskus Jamtlissa, joka on kuulemma lapsiperheiden unelmaretkikohde. Kurssipäivien iltoina ehdimme käymään syömässä ja hengailemaan hotellilla. Rento meininki on juuri sitä, mitä lapsen kanssa reissatessa tarvitaan.

Lauantaina kotimatkamme kulki Tukholman kautta. Lennon ja Tukholma-Turku-lautan välillä oli muutama tunti odotusaikaa, jonka käytimme kierrellen Tukholman keskustassa.

Kävimme syömässä italialaisessa ravintolassa, jossa palvelu oli hyvää ja ruoka erinomaista. Viereiseen pöytään tuli vanhempi pariskunta syömään, kun me olimme lopettelemassa ateriaamme. Vauvalla on vuosisadan uhmaikä, ja hän kieltäytyi pukemasta ulkovaatteita. Maanittelimme ja houkuttelimme, mutta hän makasi lattialla ja sanoi ei. Kun tätä oli jatkunut noin viisi minuuttia, naapuripöydän herralla meni hermot. Hän löi kädet korvilleen, näytti tuskastuneelta ja ehkä sanoikin jotain - en muista. Meille tuli kiire lähteä.

Syy ei tietenkään ole Vauvan tai minun. Uhma kuuluu kaksivuotiaan elämään, ja ilman uhmaa lapsi ei kehittyisi normaalisti. Silti tuollainen arvostelu tai syytös - tai minä sitä nyt haluaakaan pitää - tuntuu pahalta. Olenko huono äiti? Enkö osaa kasvattaa lastani? Sellaiset kysymykset pyörivät mielessäni, kun eilen illalla laivan hytissä maaten velloin tapahtunutta. Äitiys on niin herkkä asia, ja pienikin arvostelu tekee siihen särön, vaikka muuten itseluottamus olisi kuinka voimakasta.

Onneksi tällaiset tilanteet ovat todella harvassa. Voin myös lohduttautua sillä, että saman naapuripöydän rouva katseli Vauvaa ja hymyili ystävällisesti.