En tykkää olla poissa yliopistolta. (Sanoisin poissa töistä, mutta kun tutkimuksen tekeminen ei tunnu työltä vaan kutsumukselta. Siksi puhun yliopistolla olemisesta.) Opiskeluaikoina sairastaminen oli jotakuinkin kiellettyä, varsinkin opettajan pedagogisia opintoja tehdessä. Kun oli pakollinen opiskelujakso, se piti suorittaa vaikka oman henkensä kaupalla, ellei halunnut viivästyttää valmistumista vuodella tai parilla. Nyt kun kirjoittaa väitöskirjaa, eikä ole samalla tavalla minuuttiaikataulua, on tavallaan helpompi sairastaa, jos vain pystyy sen omantunnon kolkutukselta tekemään.

Joulukuussa olin kaksi viikkoa vuosisadan räkätaudissa. Taudinkuvaan ei kuulunut kuumetta, vain kurkkukipu ja aivan massiivinen nenäeritteiden valuminen käsille ja tietokoneen näppäimistölle. Nuhasta huolimatta menin yliopistolle, kun vointi oli muuten hyvä. (Toivottavasti en tartuttanut ketään!)

Viime torstaina heräsin outoon tunteeseen keuhkossa, ja melko pian aloin yskiä. Lähdin siitä huolimatta yliopistolle ja tein ahkerasti töitä kaksi tuntia. Sitten olo alkoi tuntua kurjalta. Pohdin tunnin verran lähteäkö kotiin vai ei. Ei tuntunut tarpeeksi kipeältä. Lopulta kuitenkin lähdin.

Bussissa sätin itseni ahdistukseen asti laiskuudesta. Onko sitä koskaan tarpeeksi kipeä? Mihin kuuluu vetää raja? Mistä sitä tietää, milloin vain laiskottaa?

Ehdin olla kotona tunnin pari, kun kuume alkoi nousta, eikä se siitä laskenut ennen eilistä. Ensimmäiset kaksi päivää olin niin kuumehoureissa, että vain nukuin ja katsoin hömppäohjelmia. Seuraavat kaksi päivää jaksoin sentään lukea. Vielä tänäänkin, maanantaina, joka on yleensä lempiyliopistopäiväni, olen istunut kotona toipumassa hurjasta yskä-kuumeesta. Tauti oli todella hurja, ja se tarttui tietenkiin sekä Siippaani että molempiin lapsiin. (Hyvä, etten mennyt yliopistolle tartuttamaan!)

Kyllä. Kyllä minä nyt olin tarpeeksi kipeä ollakseni yliopistolta pois puolitoista päivää (onneksi tässä oli tämä kolmipäiväinen loppiaisviikonloppu!). Ei ajatukseni varmaan olisi edes luistanut mihinkään järkevään. Vaikka olisi kuinka paljon tehtävää, eikä malttaisi jättää niitä myöhempään ajankohtaan, niin kyllä omaa oloa pitää osata kuunnella. Milloinkohan opin tämän?