Menitpä lankaan. En ole enkä tule.

Mutta älä sure, et ole ainoa, jota olen huijannut. Selvästi MAHANI on nykyisin niin iso, että kaikenlaiset tuttavat ja sukulaiset katsovat oikeudekseen tulla kyselemään, että koskas se vauva syntyy.

Ennen tein töitä liikunnan parissa. Silloin ryhmäliikunnan ja omien treenieni kokonaismäärä nousi pariinkymmeneen tuntiin viikossa. Onko se ihmekään, että silloin minulla oli kunnon lihakset litteästä sixpackistä lähtien? Silloin ei olisi kukaan tullut kysymään, olenko raskaana.

Niinhän siinä liikuntatyössä sitten kävi, että jouduin ylirasitustilaan, sairastelin jatkuvasti, kunnes sain hinkuyskän ja luulin kuolevani (oikeasti). Liikunnointi loppui siihen paikkaan, olin kuukausia sairaslomalla. Hinkuyskästä toivuin lopullisesti kolme vuotta sairastumisen jälkeen, tosin edelleen hengitystieinfektiot ovat rajumpia kuin ennen hinkuyskää. Ymmärtänette, että vakavan ylirasitustilan jälkeen sitä on aika varovainen, mitä treenaamiseen tulee. Päivittäiset tunnin kävelyt ja sunnuntainen salitreeni eivät ihan takaa sixpackia, jonka menetin hinkuyskän mukana.

Että niin kuin maha on, mutta tiedättekö mitä? Olen silti paljon onnellisempi kuin liikunta-aikoina. Nyt on aikaa tehdä tutkimusta, kirjoittaa fiktiota ja olla paljon enemmän lasten kanssa kuin silloin, kun olin illat kaiket vetämässä jumppaa. Sekin oli hauskaa, mutta ei se mikään kutsumus ollut.

Tehtäköön se siis julkisesti tiettäväksi: meidän lapsilukumme on nyt täynnä. Se ei voi tietenkään olla kiveen hakattu, mutta tällä hetkellä näyttää siltä. Jos joskus alkaa näyttää joltain muulta, niin kerron kyllä itse. Ei tarvitse tulla kyselemään.

Lienee tarpeellista tässä vielä mainita, että olen edelleen normaalipainoinen, pukeudun koon 36 vaatteisiin ja pyri syömään semiterveellisesti, mitä nyt sokerihiiri minussa herää pari kertaa viikossa.