En olisi ikimaailmassa lukiolaisena tai vielä yliopistoaikojeni ensimmäisinä vuosina uskonut, että käytän joskus useampaa kuin kahta kieltä yhtä aikaa. Siis joka päivä.

En ole kielellisesti lahjakas. Tai näin olen suurimman osan elämästäni ajatellut. Varsinkin englannin opettelu oli peruskoulussa kamalaa, en tajunnut koko kielestä mitään. Kadehtien kuuntelin täydellistä englantia puhuvaa serkkuani, joka oppi puhumaan kaikkia muitakin kieliä pienellä vaivalla. Lukiossa englanti sentään helpottui, koska olin ollut vuoden vaihto-oppilaana Ameriikassa ja oppinut siellä käytännön kielitaidon. Alku Jenkeissä oli muuten raskas, kun en ymmärtänyt yhtään, mitä minulle puhuttiin. Ensimmäinen haaste tuli jo lentokentällä, kun toinen matkalaukuistani oli hävinnyt matkalla. Viidentoista tunnin matkustamisen jälkeen olin niin väsynyt, etten osannut sanoa kuin "my bag, my bag".

Ruotsi oli helpompi kieli oppia kuin englanti. Loogisempi. Sanastollisesti lähempänä suomea, tai ainakin turkua. Isoäitini puhui lapsuudessani vahvaa turun murretta, jossa joka toinen sana kuulosti ruotsalaiselta. Niinki fiinin fröökynän ku mä passas kyl opetella skoolit ja hantuukit. Frisyyriki oli, ja plootulline pullii.

Lukiossa opiskelin monta kurssia venäjää ja opin sitä melko hyvin. Lukioaikana innostuin myös opettelemaan Tolkienin luomia kieliä, lähinnä quenyaa. Yliopistossa uusina kielinä tulivat unkari, ersämordva, pohjoissaame ja eteläsaame. Opin niitä kaikkia helposti, vaikka käytön puutteessa kielitaito onkin sittemmin ruostunut.

Päädyin peräti opiskelemaan kielitiedettä, ja sille tielle näytän tyytyväisenä jääneeni.

Oli vähetellen pakko ruveta miettimään, että olenkohan sittenkin kielellisesti lahjakas. Aloin reflektoida kielitaitoani ja miettiä, mitä kielessä osaan ja mitä en. Tajusin itsestäni tämän: en ole kovin lahjakas kieltenpuhuja niin kuin serkkuni. Olen luonteeltani ujo ja hiljainen (mitä ystäväni eivät usko) enkä osaa asetella suomenkielisiäkään sanoja suussani erityisen napakasti.  Sen sijaan olen neron tasolla, mitä tulee kieliopin ymmärtämiseen. Kielen rakenteet jäävät mieleeni, hahmotan ne helposti ja osaan käyttää niitä. Olen hyvä lukemaan ja kirjoittamaan. Tekstini ovat jäsentyneitä ja napakoita kielellä kuin kielellä, ja fiktiivisissä teksteissä henkilöhahmojeni välinen dialogi sujuu paljon paremmin kuin dialogi minun ja keskustelukumppanini välinen live-keskustelu.

Niinpä kielellisesti epävarmasta minusta kasvoikin kielen rakenteen ymmärtävä ja osaava minä. Tutkijana joudun - tai siis saan - hyödyntää monia osaamiani kieliä jokapäiväisessä työssäni: eilen kirjoitin artikkelia englanniksi ajateltuani ensin suomeksi, mitä haluan tekstissäni eteläsaamen kielestä sanoa. Luin tutkimuskirjallisuutta norjaksi, ruotsiksi ja englanniksi. Tutkimukseni lähdekirjallisuuteen kuuluu myös pohjoissaamen- ja saksankielistä kirjallisuutta.  Kuinka monta kieltä tässä nyt jo onkaan?

Vaikka minua harmittaa, että suullinen kielitaitoni on monessa kielessä huono tai olematon, olen ylpeä kielellisistä vahvuuksistani. Ei minun tarvitse osata kaikkea. Sitä paitsi eniten tarvitsen juuri kirjallista kielitaitoa. Ehkä riittää, että puhuen osaan ilmaista itseäni kolmella tai neljällä kielellä.