Muistatteko, kun muutama viikko sitten kerroin, että minulla on varaa ostaa personal trainerin palveluita? Nyt on tullut aika kertoa, mistä olen sellaiset rahat saanut.

Ensin Siippani sai töitä. Siis oman alansa töitä. Eikä kyseessä ole mikään määräaikaissopimus.

Tänään minulle myönnettiin apuraha vuoden mittaiselle väitöstutkimusrupeamalle.

Voin viimein keskittyä tekemään tutkimusta apurahahakemusten kirjoittamisen katkaisematta ajatustani. Keskittymistäni ei myöskään häiritse pelko ruoan loppumisesta tai pohdinnat siitä, mistä saan lapsilleni vaatteita tai synttärilahjoja tai mitä he sitten milloinkin tarvitsevat. Saamani apuraha turvaa myös oikeuteni työpisteeseen yliopistolla koko ensi lukuvuodeksi.

Meillä on rahaa kuukaudessa käytettäväksi suunnilleen yhtä paljon kuin ennen käytimme VUODESSA.

260 euroa personal trainer -palveluista ei siis juurikaan horjuta talouttamme. En voi käsittää sitä. Vielä viime syksynä tuollaisella summalla ostin kuukauden ruoat koko perheellemme. Vastaisuudessakin tuo tai muutama kymppi enemmän riittää ruokaostoksiimme, mutta nyt loput rahat jäävät käytettäväksi johonkin yleishyödylliseen tai menevät säästöön.

Säästöön! En olekaan lausunut tätä sanaa pitkään aikaan.

Haaveilen uudesta sohvasta. Haluan laatikkopyörän ruokakauppakäyntejä varten, sillä meillä ei ole eikä tule autoa. Ehkä pääsemme lomalle koko perhe, Islantiin tai Norjaan tai Lappiin...

Aion myös aloittaa opintolainani takaisinmaksun. Lainaa tuli nostettua opintoja varten nelisen vuotta, joten maksettavaa riittää. Maksamaton laina kummittelee mielen perukoilla, ja haluan sellaisesta kummituksesta eroon. Jo pelkkä ajatus siitä, että voin viimeinkin tehdä kummitukselle jotakin, tuntuu hyvältä.

Lainojen ja isojen ostostenkin jälkeen rahaa jää, koska sitä on NIIN PALJON. En oikein tiedä, miten päin tässä pitäisi olla. Ehkä laitan hetkeksi musiikkia ja tanssin itseni ylösalaisin.

Kaikki on täydellistä.