En selvästikään ole kirjoittanut tarpeeksi lähiaikoina, sillä en yhtään muistanut, miten kamalalta se tuntuu. Keskeneräisyyden sietäminen.

Aloitin tämän viikon maanantaina väikkäriini kuuluvan artikkelin kirjoittamisen. Parin päivän kirjoittamisen jälkeen tulin työpäivän jälkeen kotiin kauhean vihaisena. Oli sellainen olo, että jotain oli kesken. Olin aamulla päättänyt, mitä kirjoittaisin, mutta typeryyksissäni lähdin aivan sivupoluille enkä sitten ehtinytkään kirjoittaa sitä, mitä piti. Harmitti, kun oli lopetettava työpäivä ja lähdettävä hakemaan lapsia hoidosta. Vielä enemmän harmitti tietää etukäteen, että lasten nukkumaanmenon jälkeen en kuitenkaan saisi enää mitään aikaiseksi. Oli pakko odottaa keskeneräisyyden kanssa seuraavaan päivään.

Viimeksi elin keskeneräisyyden kanssa kirjoittaessani graduani, mutta siitä on jo kaksi vuotta. Pohdin, oliko se silloinkin tosiaan näin kamalaa. Kyllä se varmasti sitä oli, minulla saattaa jopa olla jonkinlainen haalea muistikuva siitä, miten hengittäminen tuntui rintakehän kohdalla painavalta, kun tiesin, että jokin tärkeä asia on kesken enkä saa sitä heti tehtyä. Mitään traumoja keskeneräisyyden sietämisestä ei kuitenkaan jäänyt. Jos olisi jäänyt, muistaisin varmasti paremmin.

Eniten keskeneräisyydessä ahdistaa ehkä se, että pelkään unohtavani hienot ja viisaat ajatukseni. Kirjoitan niitä muistiin, mutta muistiinpanoni ovat niin sekavat, että entä jos en saakaan niistä selvää!

Tänään piti perua työpäivä, sillä Kuopus tuli viime yönä kipeäksi. Voi ahdistus ja tuska, miten keskeneräisen artikkelini nyt käy, oli ajatukseni yöllä, kun kuuntelin Kuopuksen yskimistä. Aamulla Siipan lähtiessä töihin olin levoton, ja kurkussani oli keskeneräinen pala, jonka nieleminen ei tuntunut tulevan valmiiksi.

Kävi ilmi, ettei Kuopus ollutkaan kovin kipeä, eikä meidän ollut pakko viettää koko päivää mökkihöperöitymässä kotona. Menimme kaupungille, ja meillä oli niin hauskaa, että unohdin koko keskeneräisyyden. Syödessämme lakunauhaa kirjaston pihalla tuumiskelin, että keskeneräisyys ei ihan heti poistu, ei ainakaan silloin kun kyseessä on iso projekti, esimerkiksi aineistoanalyysin ja sen tulosten kirjoittaminen artikkeliksi. Sitä on pakko sietää. Tutkimuksen ja sen keskeneräisyyden voi työntää illoiksi ja lasten sairaspäiviksi syrjään ja keskittyä lukemaan hömppäromaania tai huvittelemaan lasten kanssa. Kyllä se artikkeli sieltä valmistuu lokakuun deadlineen mennessä. Ja jos ei muuten valmistu, niin sitten jätän lapset jonain kesän tai syksyn viikonloppuna Siipan hoiviin ja kirjoitan menetyn ajan silloin takaisin.

Nyt aion lukea Francis Marion Crawfordin 150 vuotta vanhoja kummitustarinoita, eikä niillä ole mitään tekemistä tutkimukseni kanssa.

Ai niin, korjaus. Olenhan minä fiktiivistä tekstiä suoltanut sivukaupalla joka viikko ja joutunut sietämään romaanikäsikirjoituksen keskeneräisyyttä. Fiktiivisen tekstin keskeneräisyys tuntuu kuitenkin ihan toisenlaiselta kuin tieteellisen tekstin. Se ei ole yhtään sen helpompaa, mutta juonenkäänteet, henkilöihin liittyvät ratkaisut, rakenteelliset oivallukset ynnä muut tuntuvat jäävän mieleeni paljon paremmin kuin tieteelliset ajatukset.