Tänä vuonna suuntasimme kesämatkallamme Keuruulle ja Tampereelle. Kohteet valikoituivat tutkimuksellisista, kirjallisista ja sosiaalisista syistä. Keuruu valikoitui viime syksynä työn alla olevan romaanikäsikirjoitukseni keskeiseksi tapahtumapaikaksi, joten halusin päästä tekemään empiiristä tutkimusta. Lisäksi Keuruulla asuu serkkuni perhe, jonka tapaamiseen nyt tarjoutui tilaisuus. Tampereen Vapriikissa puolestaan on näytteillä Birckala 1017 -näyttely, jossa esitellään viime vuosien arkeologisten kaivausten antia. Halusin nähdä sen kaupungissa asuvan arkeologiystäväni kanssa.

Tarkoitukseni oli lähteä kolmestaan lasten kanssa. Siipan piti olla töissä koko kesä, mutta hän saikin pari viikkoa lomaa heinäkuun alussa. Niinpä, kun mahdollisuus ilmeni, Esikoinen ilmoitti, ettei halua mukaan. Hän ei koskaan ole viihtynyt sosiaalisissa tilanteissa, ja niitähän tämä matka oli pullollaan. Kuopus sen sijaan vankasti ilmoitti, että hän ainakin lähtee.

Ensimmäisen päivän vietimme kävellen Keuruun keskustassa pitkin ja poikin. Otimme valokuvia terveyskeskuksesta, supermarketista ja koulusta. Emme siis olleet aivan tavanomaisimpia turisteja, vaikka kävimme toki tutustumassa myös Vanhan Keuruun viehättäviin puurakennuksiin ja hienoon puukirkkoon. Kuopus jaksoi kävellä joka paikkaan ja innostua kaikesta, mitä ehdotin (huomaa: meillä ei ollut rattaita mukana!). Koulun pihan leikkipaikka taisi olla päivän paras paikka. Illalla katselimme Kaapoa majatalomme sängyssä ja söimme sipsejä. Voi, mitä lomailua!

Toinen Keuruu-päivämme oli jännittävää jännittävämpi. Serkkuni mies haki meidät soutuveneellä majatalon pihasta, ja veneilimme Keurusselän yli viettämään serkunlapsen yksivuotissynttäreitä. Kuopus ei ollut aikaisemmin ollut veneessä ja nautti olostaan. Erityisen hienoa hänen mielestään oli käydä kokemassa katiskoja ja huomata, että saalista oli tullut.

Tampereella Vapriikin rautakautinen näyttely oli kattava ja upea. Se kannattaa käydä katsomassa. Esillä on esimerkiksi pitkään ja hartaasti kaivetun Tursiannotkon esineistöä. Näyttely on laadittu niin, että se kiinnostaa sekä asiantuntijoita että asiaan paneutumattomia vierailijoita. Itseäni arkeologisissa näyttelyissä käyminen kutkuttaa erityisesti siksi, että yleensä tunnen ainakin jonkun, joka on ollut kaivamassa esillä olevia löytöjä. Niinpä nytkin: ystäväni osasi osoittaa monta esinettä, jotka hän oli kaivauksilla aikoinaan löytänyt.

Lapsemme - arkeologiystäväni ja minun - ovat saman ikäisiä, ja hekin löysivät yhteisen sävelen kiertäessämme Birckala 1017:ä. Muut museovierailijat tosin varmaankin olivat hermoromahduksen partaalla, sillä lapset kiljuivat, juoksivat ja nauroivat, vaikka kuinka yritimme ohjata heitä kauniisiin käytöstapoihin. Selvästi näyttelyyn kuitenkin on toivottu myös pikkuväkeä mekkalointeineen, sillä siellä oli paljon tekemistä kolmevuotiaille: lapset saivat keittää siemenpuuroa nuotiolla, kokeilla sepän palkeita, käydä makaamassa savupirtin makuusijoilla porontaljojen päällä ja ihmetellä käsissään eläinten luita. Väristyksiä aiheutti Janakkalan miekkamiehen luuranko, jota tytöt tuijottivat pitkään ja hartaasti.

Matkamme oli ihana. Kuopuksen kanssa oli vaivatonta ja hauskaa matkustaa. Paluumatkalla sanoin, että kylläpä olit reipas matkaseuralainen. Kuopus oli hetken hiljaa, laski sormillaan ja sanoi: "Niin. Itkin vain kolme kertaa matkan aikana."

Aina ei tarvitse - varsinkaan pikkulasten kanssa - lähteä ulkomaille tai edes Lappiin täydellisiä lomakokemuksia saadakseen. Paikanvaihdos ja tunne matkalla olemisesta riittävät.