Älkää kertoko veljelleni, mutta olen vähän allapäin.

En varmaankaan ole kertonut täällä, että minusta tuli täti viime vuoden loppupuolella. Pienen vauvan kanssa ei tietenkään ole vielä erityisiä tädin velvollisuuksia, eihän muutaman kuukauden ikäistä lasta vielä voi kunnolla ottaa hoitoon. Olen kuitenkin osallistunut veljenpoikani ja lasteni serkun elämään lähes viikottain käymällä sylittelemässä ja hymyilemässä ihanalle pikku käärölle. Kerran tai pari olen jopa saanut vahtia vauvelia, kun tämän vanhemmat ovat käyneet asioilla!

Veljeni, lasteni serkun isä, on minulle kovin läheinen. Meillä on kuusi vuotta ikäeroa, joten lapsuudessamme emme juurikaan leikkineet yhdessä. Kun elin yliopistotaipaleeni alkuaikoja, lähennyimme kovasti. Abivuonnaan veljestäni tuli Esikoisen kummi(tus), ja hän on kuulunut olennaisena osana jokaviikkoiseen arkeemme. Oman yliopistouransa veljeni asui naapurissamme, joten tilanne tarjosi "optimaaliset fasiliteetit kummin moraalisten velvollisuuksien hoitamiseen", kuten hän itse asian ilmaisi. Nykyään (tai no, kuluvana lukuvuonna) istumme kumpikin samassa rakennuksessa vääntämässä väitöskirjojamme, veljeni viidennessä, minä ensimmäisessä kerroksessa.

Vuosi tai pari Esikoisen syntymän jälkeen veljeni löysi kumppanin, mukavan ja iloisen ihmisen, johon tykästyin ensinäkemältä. Aluksi tapasimme toki vain perheen yhteisissä juhlissa ja tilaisuuksissa mutta viime aikoina olemme käyneet yhdessä lounailla. Hänestä on tullut myös läheinen niin minulle kuin lapsilleni.

Veljeni perhe on tärkeä osa elämäämme.

Tänään he ovat matkustaneet valtameren taakse, ja näemme heidät seuraavan kerran vasta joulun tienoilla.

Tietenkin olen iloinen siitä, että veljeni on kutsuttu vierailevaksi tutkijaksi ulkomaiseen yliopistoon ja että hänellä on mahdollisuus ottaa perheensä mukaan matkalle. Se ei silti muuta sitä tosi asiaa, että olen alakuloinen ja ikävöin pientä veljenpoikaani jo nyt. (Tähän Siippani totesi nauraen: "Mutta sähän näit ne viimeksi eilen!".)

No, onneksi nykypäivänä on kaikenmaailman videopuhelu- ja messengerviestimahdollisuudet. Toista se oli kuusitoista vuotta sitten, kun itse asuin Yhdysvalloissa, ja kirjoitin kirjeitä kotiin. Niiden saapuminen vastaanottajalle kesti viikon. (Toki sähköposti oli silloin yleistymässä, mutta monilla ystävilläni ei ollut sähköpostiosoitetta ja isäntäperheeni nettiyhteys oli niin huono, että se katkesi ennen kuin ehdin lähettää viestit. Puhelut maksoivat maltaita. Minulle oli hankittu kännykkä, jonka luvattiin toimivan myös rapakon takana, mutta eihän perähikiäkylässä, jossa asuin, riittänyt verkkoa.) Yhteydenpito ei siis ole erityisen haasteellista, paitsi aikaeron takia.

Otin selvää kaupungista, johon veljeni on muuttamassa. Tai paremminkin otin selvää kaupungin yliopistoista. Toisessa niistä on tarjolla Amerikan arktisten alueiden arkeologista antropologiaa! Aion selvittää, olisiko kyseisessä yliopistossa kiinnostusta saada loppusyksyllä riveihinsä vieraileva luennoitsija, joka osaisi kertoa eurooppalaisen alkuperäiskansan arkeologiasta. Saatan matkustaa sinne ja ottaa perheenikin mukaan. Niinpä eroaika veljeni perheeseen lyhenee heti muutamalla viikolla!

PS. Tiedän, että luet tämän kirjoitukseni, veljeni. Älä lue siinä mitään syyttävää sävyä. (Tähän tulisi hymiö, jos käyttäisin niitä.)