Tänään aamulla heräsin sikolätissä. Kaikki lasten lelut noin 150 värikynää ja 200 palapelin palaa myöten olivat leviänä olohuoneen lattialla. Esikoisen huoneessa jalkapohjin tarttui lattialle kaadettua teroituspurua sekä legonpalasia. Kuopus oli värjännyt lattian ja huoneensa seinän (onneksi vesiliukoisella!) musteella. Olohuoneen pöydälle oli päätynyt talvisaappaat kaiken muun roinan joukkoon ja pyykkiä saisi pestä kuusi koneellista ennen kuin likaisten vaatteiden vuori katoaisi. Tiskipöytä pullisteli tiskejä, roskikset olivat niin täynnä, että roskia oli pitänyt kerätä pöydälle. Pöydät näyttivät siltä, että niitä ei ollut pyyhitty pariin viikkoon, pöydän alta oli nähtävissä viikon ruokalistat.

Ensimmäinen ajatus sängystä noustuani oli, että kenenkään muun kotona ei voi olla tällaista. Erityisen masentavan ajatuksesta teki se, että kotimme näyttää sikolätiltä joka ikinen lauantai. Kyllä, viime siivouksesta oli tänä lauantaiaamuna kulunut kuusi päivää. Ei se niin paljon ole, eihän?

Rakastan työtäni, mutta on sillä huonokin puoli: se on niin haastavaa, että olen iltapäivisin kotiin tullessani aivan loppu. Kun pääsen kotiin ja saan lapsille kunnialla päivällisen pöytään, en jaksa mitään muuta. Mieluummin menen sohvalle makaamaan ja katsomaan lasten kanssa Muumeja tai lukemaan kirjaa tai leikkimään kotileikkiä kuin puunaan vessoja tai kiillotan hopeita. Lapset ovat hoitopäivän jälkeen aivan yhtä väsyneitä. Tunnin, pari maattuani jaksan taas hoitaa lapset sänkyyn Siippani kanssa, mutta sen jälkeen ei tulisi mieleenkään tehdä kotitöitä.

No, pyöritän minä sentään yhden lastillisen tiskejä ja pyykkejä joka päivä. Se on kuitenkin vähän se, kun tietää, miten paljon hoitoa koti vaatisi, jos haluaisi sen olevan joka ilta siisti. Nykyään kotityövuoresta on sentään lohjennut pieni pala, kun lapset ovat alkaneet hoitaa puhtaiden tiskien latomisen kaappeihin. (He saavat lisää ruutuaikaa tämän tyyppisistä pienistä kotitöistä, joten ovat kyllä motivoituneita...)

Olen sitä mieltä, että perheemme onnellisuus ja hyvinvointi eivät ole kiinni ruoanmurusista keittiön lattialla tai kylpyhuoneen tukkivista lakanakasoista tai hiekasta eteisessä. Niinpä elämme sikolätissä keskiviikosta lauantaihin, ja lauantaina saatuani nukkua puoli seitsemän sijaan kahdeksaan jaksan aamupalan jälkeen tarttua rättiin ja puunata keittiön. Lapset - tai no, Esikoinen ainakin - hoitelevat omat huoneensa (se on edellytys sille, että viikonloppuna saa käyttää tietokonetta) ja yhdessä kerätään tavarat olohuoneesta ja imuroidaan jos nyt ei lauantaina niin viimeistään sunnuntaina.

Tästä huolimatta poden huonoa omatuntoa laiskuudestani ja saamattomuudestani. Pitäisikö vai eikö pitäisi olla huolissaan kämpän kaaoksesta? Onko kenelläkään muulla OIKEASTI sotkuista, vai imuroitteko joka päivä, kiillotatte keittiön pinnat pesuaineella ja keräätte joka ilta lasten lelut pois lattialta? Pliis, antakaa synninpäästö!