Blogini on harjoittanut hiljaiseloa viime viikot. Se johtuu siitä, että olen elänyt niin intensiivistä tutkijan arkea, että blogikin on hautautunut saamen sanastomateriaalin alle. Koska minulla ei edelleenkään ole tarjota mitään elämää suurempia oivalluksia, ajattelin esitellä työtäni.

Väitöskirjaan sisältyvän ensimmäisen artikkelin ensimmäinen versio on valmistunut. Sitä käsitellään ensi viikolla tutkijaseminaarissa, ja kuukauden päästä uusi versio pitäisi lähettää ehdolle erääseen tieteelliseen julkaisuun. Artikkeli käsittelee arkeologian ja kielitieteen yhdistämistä. Aineistona on eteläsaamelaiset muinaisjäännökset Keski-Ruotsin sisämaassa ja eteläsaameen vanhasta skandinaavisesta kielestä lainatut sanat. Tutkin erityisesti sitä, mitä arkeologinen ja sanastohistoriallinen aineisto yhdessä voivat paljastaa skandinaavista ja eteläsaamelaista kieltä puhuneiden väestöjen kontakteista. Tulokset ovat vähintäänkin mielenkiintoisia.

Kävin esittelemässä tutkimustani yhteiseurooppalaisessa arkeologikonferenssissa Hollannissa. Konffaan osallistui varmaan 500 menneisyydentutkijaa. He kaikki eivät tietenkään olleet kuuntelemassa minun esitelmääni, samaan aikaanhan moni muukin esitelmöi omasta tutkimuksestaan. Olipa silti hieno matka! Solmin uusia tuttavuuksia, kuulin ajatuksia herättäviä esitelmiä ja koin pitkästä aikaa yhteisöllisyyttä arkeologien kanssa.

Syksyn matkustelut eivät rajoitu vain Hollantiin. Muutaman viikon päästä on saamen kieliin liittyvä symposiumi Saksassa, ja siellä tarkoitukseni on esitellä tutkimustulosteni jännittävimpiä yksityiskohtia. Joulukuussa käyn jo tutuksi käyneessä Östersundissa eteläsaamen kurssilla. Se ei suoraan liity tutkimukseeni mutta syventää kyllä osaamistani kielentutkijana. Syksyn kurssin teemana on teoreettinen kielioppi. Rakastan sitä!

Pohjimmiltaan tutkijan työ on kuitenkin työpöydän ääressä istumista: väitöskirjojen, artikkeleiden ja muiden tiedetekstien lukemista sekä aineiston keräämistä. Seuraava tutkimus on jo aluillaan - kerään parhaillaan eteläsaamen mytologista sanastoa verratakseni sitä ja uskontoarkeologisia muinaisjäännöksiä toisiinsa. Välillä täytyy kyllä nousta pois työpisteeltä ja tehdä aivan muita asioita: tutkimukseni on sellaisessa vaiheessa, että joudun hauduttelemaan ajatuksiani paljon. Se käy usein niin, että pidän lyhyen työpäivän, luen romaania tai tapaan kavereita, ehkä juttelen Siipalleni tutkimuksesta. Seuraavana aamuna kun herään, vastaus edellisen päivän ongelmaan on usein valmiina. Luppoaika ei siis ole laiskottelua vaan ehto tutkimuksen etenemiselle.

Apurahahakemusten kirjoittamisesta olen päässyt nyt ainakin vuodeksi, sillä viime keväänä saamani apurahan lisäksi sain viime viikolla tiedon toisen, 25 000 euron apurahan myöntämisestä tutkimukseeni! Rahoitus on siis taattu kesän 2019 loppuun saakka. Eipä muuten enää ole katastrofi esimerkiksi se, että vanha mikromme hajosi yli vuosikymmenen ahkeran käytön jälkeen.

Sananen tutkimuksen ulkopuolelta: en ole aivan hukkunut aineistomereeni, vaan elämääni mahtuu yhä fiktiivinen kirjoittaminen. Nuorille suunnatun romaanin käsikirjoitus on valmistumassa aivan näinä viikkoina, ja sen on eräs kustannustoimittaja lupautunut lukemaan. Jännittää, mitä hän mahtaa sanoa!