Elämääni mahtuu aikakausi, joka edelleen varjostaa rauhaani. Tuon aikakauden aikana toistuvasti kieltäydyin lukemasta lapselleni. En muista muutenkaan kovin paljon puuhailleeni lapseni kanssa. Lapsi pyysi päivittäin, ja päivittäin sanoin, etten jaksa nyt.

Oli vuosi 2012. Olin valmistunut arkeologiksi ja aloittanut jatko-opinnot, jotka eivät ottaneet tuulta alleen. Pidin pystyssä pientä yritystä: ohjasin ryhmäliikuntaa ja tarjosin personal trainer -palveluita toiminimellä. Liikuin 20-25 tuntia viikossa ja sairastelin. Olin kipeä keskimäärin joka toinen tai joka kolmas viikko.

Tiedättekö, liikunta-ala on todella raadollinen. Ainakin siihen aikaan periaate oli, että ohjaaja hankkii itse sijaisen, jos ei pääse ohjaamaan tuntejaan. Jos sijaista ei löydy, on ohjattava vaikka toinen jalka haudassa. Olin kuumeisena jumppaohjaajana varsinainen terveellisen elämäntyylin edustaja. Mutta minkäs teet. Jos olisin kieltäytynyt, olisin menettänyt työni.

Syksyllä 2012 sairastuin vakavasti. Vastutuskykyni oli kuukausia jatkuneen sairasteun jälkeen ollut niin matalalla, että olin jostakin pyydystänyt itselleni hinkuyskän. (Minut jätettiin käsittääkseni lapsena rokottamatta hinkuyskää vastaan rokotteen aiheuttamien kouristusten takia. Tai näin olen kuullut.) Sinä iltana kun olin sairaalan ensiavussa korkeassa kuumeessa, lähetin jumppapaikkaan viestin, että en tule enkä hanki sijaista. En tiedä, mitä tunneilleni sinä syksynä kävi. Makasin nimittäin yli kaksi kuukautta sängynpohjalla. Hinkuyskä on tauti, jota en toivo kenellekään, en kenellekään. Tuona syksynä ja oikeastaan jo kuukausina ennen sairastumista sanoin lapselleni, etten jaksa. En edes lukea. Työ vei kaiken, mitä minulla on. Lopulta lapsi lakkasi pyytämästä.

Paraneminen kävi hitaasti ja sairastelu jatkui akuuttivaiheesta toipumisen jälkeen niin, että seuraavana keväänä lääkäri lopulta määräsi minut aivan ehdottomaan liikuntakieltoon kolmeksi kuukaudeksi. Se oli yritykseni loppu.

Kova paikka se oli. Kyse ei ollut siitä, ettenkö pitänyt työstäni. Jumppien ohjaaminen oli hauskaa, ja käsittääkseni asiakkaat pitivät minusta ohjaajana. Oli antoisaa myös auttaa ihmisiä terveen elämän pariin. Ongelma vain oli, että sellainen elämä ei ollut minulle terveellistä. Lopullisesti palauduin hinkuyskästä vasta vuonna 2015. Silloin tuntui ensimmäisen kerran vuosiin, että keuhkot toimivat niin kuin niiden kuuluu.

Melko pian, alle kuukausi liikuntakiellon aloittamisesta, otin yhteyttä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen oppiaineeseen ja sanoin haluavani jatkaa opintoja siitä, mihin ne arkeologiksi valmistuttuani jäivät. Loppujen lopuksi yrityksen lopettaminen oli hyvä asia, koska sen jälkeen löysin sen, mitä teen nyt ja mitä haluan tehdä aina hamaan loppuun saakka. Nykyään, kun liikun säännöllisen epäsäännöllisesti, tunnen itseni terveemmäksi kuin koskaan fitness-aikoinani.

Toipuessani rupesin myös jälleen lukemaan lapselleni. Jaksoin pitkästä aikaa olla kiinnostunut ulkoilusta hänen kanssaan, ja taisinpa innostua rakentamaan duploillakin. Arvet ovat silti jääneet. Lapsi ei vieläkään pyydä minua lukemaan. Iltasadun hän osaa sentään vaatia, ja sairastaessanikin luin hänelle iltasatuja vuoroilloin Siippani kanssa. Surettaa silti, että lukeminen - joka on minun rakkain harrastukseni - on kokenut tällaisen suosion menetyksen. Pohdin usein, kieltäydyinkö vain laiskuuttani. Ehkä en ollutkaan niin sairas?

Lohduttaudun kuitenkin sillä, että lapsi pyytää minua pelaamaan kanssaan tai puuhaamaan jotain muuta. Ja sillä, että nyt jaksan joka päivä kysellä ja kuunnella lasteni kuulumiset, keskustella ja touhuta heidän kanssaan. Ehkä vielä pystyn korjaamaan menneisyyden traumat?