Olen aamuihminen. Tavallisesti aikaisenakaan aamuna herääminen ei ole minulle ongelma, enkä koskaan kokenut vauvojen aikaista rytmiä erityisen ikäväksi.

Tänään heräsin normaaliin tapaan puoli seitsemältä hyväntuulisena ja laitoin itseni valmiiksi. Vasta kun Kuopus alkoi kiukutella jo ennen kuin hän sai silmänsä kunnolla auki, stressitasoni alkoivat nousta. Aamupalapöydässä tunnelma oli varsin leppeä, kun Kuopus karjui puoli tuntia suoraa huutoa. (Lapsen oli kylmä ja hän halusi aamupalalle viltin. Koska hän on myös sotkuinen syöjä, kielsin ehdottomasti. Tarjosimme housuja kylmän karkotukseksi, ja Siippa peräti luovutti omat pyjamahousunsa, jotka olisivat toimittaneet peiton virkaa, mutta ei kelvannut.).

Kun karjuntaa oli jatkunut viisitoista minuuttia, jonka aikana Kuopus ei ollut syönyt ainoatakaan puurolusikallista, alkoivat hermoni pettää. Sanoin, että viidentoista minuutin päästä pitää olla hoidossa, koska minun on ehdittävä töihin. Ei vaikutusta paitsi karjunnan koveneminen. Aloin jo itsekin karjua. Uhkasin, että jos ei puuro ala upota, vien sen roskiin.

Esikoinen tuli alakertaan aamupalalle. Valitettavasti hän joutui suuttumukseni kohteeksi, ja huusin hänellekin. Pyysin heti anteeksi kyllä - eihän ole hänen vikansa, että Kuopus kiukuttelee.

Viidentoista minuutin päästä puurolautanen oli edelleen koskemattomana Kuopuksen edessä. Olin huudosta ja kiireestä niin stressaantunut, että näin punaista. Vein puurolautasen pois ja kiikutin lapsen hoitoon ilman aamupalaa. (Onneksi hoitotäti tarjoaa joka aamu aamupalan lapsille!)

Toimin johdonmukaisesti sanoessani, että jos ei syö tiettyyn aikaan mennessä, aamupala korjataan pois. Silti ryysätessäni myöhässä töihin minulla oli todellinen antivoittaja- ja huono äiti-fiilis. Miksi hiillyn niin helposti? Miksi en pystynyt sanomaan rauhallisesti, että jos et syö siihen ja siihen mennessä, pitää lähteä hoitoon ilman aamupalaa? Miksi tämä yksinkertainen viesti piti hoitaa huutaen?

Vihaan näitä aamuja. Niitä on kahdesta kolmeen kertaan viikossa, eli mistään harvinaisesta käyttäytymisestä ei ole kyse - ei minun eikä lapsen kohdalla. Nyt tarvitsisin todellisia toimivia kikkakolmosia, miten selviän painajaisaamuista muuttumatta itse kolmivuotiaaksi kiukkupussiksi. Jaa kaikki toimiviksi kokemasi temput!

Jos nyt mitään hyvää tästä kaameasta aamusta on löydettävä, niin sovimme kyllä riitamme ennen kuin Kuopus jäi hoitoon. Pyysin anteeksi ja selitin, että äiti suuttuu erityishelposti kiireisinä aamuina. Erosimme siis hyvissä väleissä, ja nyt illalla vielä sanoin, että äiti lupaa olla kiukuttelematta huomisaamuna, jos Kuopuskin lupaa. Nähtäväksi jää...