Joulu lähestyy, ja jokavuotiseen tapaan lapsiperheille tarkoitettujen sivujen artikkeleissa tai blogikirjoituksissa pohditaan, saako lapselle valehdella joulupukin olemassaolosta. Eräässä tekstissä pohdittiin sitä, miksi äiti ja isä eivät halua lapsensa tietävän heidän antaneen kovasti toivotun lelun joululahjaksi - miksi he antavat kunnian joulupukille, täysin tuntemattomalle henkilölle, joka kaiken lisäksi on pelkkää satua ja harhaa.

Hö. Meidän perheessämme joulupukki ei ole lahjojen antaja. Hän on vain lahjojen tuoja. Joka ikisessä lahjapaketissa on saajan nimen lisäksi antajan nimi. Jos joltakulta tulee lahja, jossa antajan nimeä ei ole kerrottu, kirjoitan sen siihen itse. Jouluaattona katsomme lasten kanssa yhdessä, kuka antoi mitäkin. (Tämä on kyllä vähän haastavaa, koska lapset repivät lahjat auki niin vauhdilla, että vanhemmat eivät tahdo pysyä mukana...)

Ennen joulua makuuhuoneessamme on lahjasäkki, jonne keräämme lahjat. Lapset saavat itsekin halutessaan viedä säkkiin askartelemiaan lahjoja. Mitään ongelmaa lahjojen olinpaikan tietämisestä ei ole ollut: kumpikaan lapsistamme ei ole koskaan käynyt säkillä tunnustelemassa tai repimässä paketteja.

Kun jouluaatto lähenee, jonain yönä lahjasäkki katoaa makuuhuoneestamme. Sanomme lapsille, että tonttu kävi hakemassa sen, jotta joulupukki voi tuoda lahjat jouluaattona.

Ihmettelen myös, miksi muka olisi niin vastenmieliseltä se, että lapset saavat lahjoja tuntemattomalta henkilöltä, jos joulupukkia voi nyt sitten nimittää tuntemattomaksi. Tietysti lapsille on opetettava, että keneltä tahansa ei voi ottaa lahjoja vastaan (esimerkiksi tuntemattomilta vastaantulijoilta kaduilla), mutta eikö lapsille pidä myös opettaa, että antaminen on hyve? Me olemme tänä vuonna antaneet lahjan Joulupuu-keräykseen, jonka kautta joku tuntematon lapsi saa sen. Onko siis paha asia, että joku yksinäinen lapsi ottaa vastaan tuntemattomien luovuttaman lahjan?

Esikoinen ei enää usko joulupukkiin. Viime vuonna hän vielä uskoi, eikä tästä uskosta luopuminen tai siitä havahtuminen ole aiheuttanut hänelle minkäänlaista identiteettikriisiä. En itsekään koe traumatisoituneeni siitä, että minulle on lapsena puhuttu joulupukista kuin todellisesta henkilöstä. En ole kokenut, että minulle on valehdeltu tai että nyt minullakin olisi lupa valehdella, koska äiti ja isä "huijasivat" minua joulupukilla. En oikeasti edes ajattele, että joulupukista kertominen olisi valehtelua.

Joulupukkiin ja ikkunan takana kurkkiviin tonttuihin uskominen toi ripauksen taikaa ja arvoituksellisuutta jouluihini - ja tuo vieläkin. Haluan myös lasteni saavan osuutensa joulun kiehtovasta arvoituksellisuudesta.

Onneksi kirjoituksessa, jota tätä kirjoittaessani ajattelen, päästään loppupäätelmään, että joulupukki voi oikeastaan olla vähän totta. Voit lukea artikkelin täältä.