Kyllä, sain jo kolmansissa ju-jutsutreeneissä aivotärähdyksen. Treenin lopuksi teimme aivan extreme-lihaskuntoharjoitteita (lue: extreme-harjoitteita sellaisille kuin minä, jotka ovat hädin tuskin nostaneet takamustaan tuolista viime vuosina).

Aloitimme valitsemalla "suunnilleen samankokoisen parin". Koska olen ryhmän pienin, minulle ei löytynyt samankokoista paria. Niinpä viisitoista senttiä ja viisitoista kiloa minua isompi urheilijanuorukainen oli minulle "ihan tarpeeksi samankokoinen". Harjoitus alkoi nostamalla pari vasemmasta kädestä ja jalasta harteille ja juoksemalla kierros salin ympäri. Pääsin vaivalloisesti kävellen kolmasosan kierroksesta, kun yläselässä jotain rusahti, ja parini putosi alas. Onneksi kyseessä ei ollut luu vaan lihas. Kyllä siltikin vaan on niin jumperin kipeä, hengittäminenkin tekee pahaa vieläkin, vaikka haaveri sattui jo kolme päivää sitten.

Seuraava tehtävä oli hypätä parin syliin, kietoa jalat tiukasti selän ympäri ja päästää kädet irti ja tehdä siitä istumaannousuja (vatsalihasharjoite). Parin oli tarkoitus tukea reisistä. Parini romahti alas heti, koska en kertakaikkiaan jaksanut pitää häntä vartaloni varassa. Oli minun vuoroni. En tiedä, mitä tapahtui - päästikö hän irti vai pettikö kehonhallintani - mutta putosin tatamille suoraan niskalleni ja takaraivolleni. Tärähti kunnolla. Seuraavat noin 15 tuntia vietinkin sitten päänsärkyisenä ja voiden pahoin.

Tänään ennen treenejä annoin lihasharjoitteista tiukkaa palautetta, joka onneksi otettiin vastaan ymmärtäväisesti.

Menin siis tänäänkin treeneihin kaikista edelliskertaisista vastoinkäymisistää huolimatta. Ai miksikö? Siksi että ju-jutsu on aivan älyttömän hauskaa! Pidän todella paljon varsinaisista kamppailutekniikoista. Tähän mennessä olemme oppineet irrottautumista erilaisista kuristus-, ranne- ja vartalo-otteista sekä tänään uutuutena kaksi erilaista lukkoa. Jos nyt kaikkien vastoinkäymisruikutusten ja rapakunnon toteamisen jälkeen kehun itseäni sen verran, että olen aika hyvä näissä tekniikoissa. Se ei ole vain oma huomioni, vaan sensei ihan antoi siitä henkilökohtaista palautetta.

Lihaskunto on vain pieni loppurutistus, ja sen suunnitteluun varmaan kiinnitetään paremmin huomiota palautteeni jälkeen. Sitä paitsi - jaksoin tänään tehdä sata burpeeta! (Jos et tiedä, mikä se on, googleta!) Se on oma henkilökohtainen ennätykseni (okei, aloin välillä lintsata puolessa välissä, tein punnerrukset välillä jopa kontillani ja ihan tarpeeksi raskaaksi kävi...).

Ukemit taas - haluaisin kovasti oppia tekemään sellaisen oikein, mutta sen sijaan olen oppinut jotain aivan muuta: välikorvani on ilmeisesti äärimmäisen herkkä, sillä ukemi ei onnistu. Se pyörähtää kuulemma oikeaoppisesti, mutta pääni menee niin sekaisin siitä pyörähdyksestä, että en pääse ukemista ylös vaan pökerryn lattialle. Eivät kuulemma ole koskaan ennen törmänneet tällaiseen tapaukseen. Kiva olla erityinen. Ukemi taaksepäin ei ole yhtään niin pyörryttävä kuin eteenpäin. Toivottavasti välikorvani silti tottuu höykytykseen seuraavien kahdeksan viikon aikana, sillä rullaava ukemi on yksi vyökokeen tekniikoista.

On hauskaa. Jatkan aivotärähdyksistä, lihasjumeista, pökertymisistä ja rapakunnosta huolimatta. Tai ehkä juuri niiden takia.