Lukioaikoina olin SUURI Taru sormusten herrasta -fani. Luin kirjan oikein ja väärin päin, edestä taakse ja takaa eteen. Näin elokuvat ensi-illassa jonotettuani lippuja vuorokauden. Kävin toki ensi-illan jälkeen katsomassa leffat useamman kerran teatterissa, Kuninkaan paluun muistaakseni yksitoista kertaa. Kun leffat viimein ilmestyivät dvd:inä, olin kaupan oven takana jo ennen kuin kaupat aamulla avattiin.

Itse asiassa olen fani vieläkin. Parhaan ystäväni kanssa katsomme kerran parissa vuodessa kaikki elokuvien pidennetyt versiot putkeen. Aikaa menee taukoineen noin 15 tuntia. Osaamme elokuvat tietysti ulkoa haltiakieltä myöten.

Teiniaikojen fanitukseen kuului tietysti myös haltiakielten opiskelu, olenhan aina ollut kiinnostunut kielistä (tai ainakin niiden rakenteesta ja sanastosta). Paras ystäväni valitsi kielekseen sindarinin eli haltiakielen, jota Jacksonin elokuvissa pääasiassa puhutaan. Itse kiinnostuin quenyasta, jonka Tolkien loi suomen kielen pohjalta ja joka on haltioille vähän kuin latina meille nykyeurooppalaisille.

Opin kieltä varsin hyvin, ja quenya soveltui erityisen hyvin runojen kirjoittamiseen. Ainoa ongelma oli se, että Tolkienin luoma quenyan kielen sanasto oli varsin suppea (halusin käyttää vain niitä sanoja, jotka Tolkien itse on luonut).

Turun Kaupunginteatteri tarttui varsin suureen haasteeseen tuodessaan tänä vuonna Sormusten herran teatterin näyttämölle. Kävin katsomassa näytelmän eilen, ja se oli juuri niin spektaakkelimainen kuin arvostelut olivat luvanneet. Olisin toivonut vähän syvempää hahmojen välisten suhteiden käsittelyä (esimerkiksi Frodon ja Samin suhde jäi aika pintapuoliseksi, samoin Smeagolin ja Klonkun suhde, jos jälkimmäisessä tapauksessa nyt suhteesta voi puhua). Ymmärrän toki, ettei tuhatsivuisen kirjan jokaista vivahdetta saa tuotua lavalle, joten olen tyytyväinen joka tapauksessa.

Ainoa pieni seikka, johon kiinnitin huomiota ja joka tuntui suoranaiselta virheeltä (jonka varmaan vain minä yleisössä havaitsin) oli kohta, jossa saattue saapuu Lothlorieniin. Siinä muistaakseni Aragorn kertoo, että metsää kutsutaan Galadriksi, puiden valtakunnaksi (tai jotain siihen suuntaan - puut olivat kuitenkin nimen keskeinen elementti). VÄÄRIN! Lothlorienin metsää hallitsee Galadriel, jonka nimestä lienee myös metsä saanut nimensä. Nimessä Galadriel on kolme osaa: galad 'valo; loiste', r(i) 'kruunu' ja iell 'neito'. Galadriel tarkoittaa siis suunnilleen valon kuningatarta. Valtakunnan nimeä Galadri en tunne, mutta selvästi se viittaa valoon kuten paikan hallitsijan nimi.

On totta, että sindarinissa on valoa muodoltaan muistuttava sana galadh 'puu'. Ymmärrykseni mukaan Tolkien tarkoitti Galadrielilla kuitenkin valon kuningatarta - Sormusten herrassakin viitataan useaan kertaan Galadrieliin sanoilla "Lady of Light". Ilmeisesti kuitenkin Lothlorienin ulkopuoliset asukkaat, jotka eivät osanneet haltiakieltä sekoittivat usein sanat galad ja galadh, jolloin kuningattaren nimen merkityskin ymmärrettiin väärin. Aragorn kuitenkin osaa haltiakieltä hyvin, joten hän tuskin sotkisi sanoja toisiinsa ja puhuisi Galadrista puiden valtakuntana kuten teatteriesityksessä.

Voin tietysti muistaa väärin! Ehkä kyseessä olikin joku muu saattuesta, joka kertoi, että koska Lothlorienin asukkaat asuvat puissa, paikkaa kutsutaan Galadriksi, puiden valtakunnaksi. Tai voihan näytelmän käsikirjoittajalla olla jokin aivan painava perustelu tuon "väärän" merkityksen käytölle. Näillä tiedoin se joka tapauksessa särähti sanasemantiikan tutkijan korviin.

Olen muutama vuosi sitten muuten tutkinut vertailevalla menetelmällä suomen ja quenyan morfologiaa, tosin proggis on edelleen kesken. Julkaisisikohan mikään kielitieteen lehti artikkelia kielestä, joka on täysin keksitty?