Välillä tuntuu, että olemme varsinaisia hunsvottivanhempia. Annamme nimittäin (melkein) nelivuotiaan Kuopuksen rymytä ulkona yksin - siis ilman meidän vanhempien välitöntä valvovaa silmää. Tällainen tuntuu olevan ennennäkemätöntä pihapiirissämme, tai ainakin muilla hänen ikäisillään lapsilla on vanhemmat mukana ulkona.

Vielä hunsvotimmiksi tulemme, kun sanon: minulla ei oikeastaan ole tästä huono omatunto, vaikka mietin, teemmekö oikein antaessamme Kuopuksen leikkiä itsekseen ulkona.

En ylipäätään ymmärrä, miten vanhemmilla voi työpäivän jälkeen olla aikaa ja energiaa ulkoiluun. Kun pääsen puoli viiden tai viiden aikaan kotiin, ruoanlaittoon ja syömiseen menee tunti. Sitten pitäisi ehtiä siivota keittiö ja pestä pyykkiä ennen lasten nukkumaanmenoa - ja siis huomaa, että meillä tehdään arkena todellakin ihan vain kaikkein pakollisimmat kotityöt. Ja rehellisyyden nimissä: olisihan se kiva, jos äidilläkin olisi edes vartin mittainen teenjuonti- ja hengähdystauko työpäivän jälkeen. Työni on älyllisesti haastavaa, ja olen usein todella väsynyt työpäivän jälkeen. Miten siis ehtisin ja jaksaisin vielä ulkoilla sen kahden ja puolen tunnin aikana, joka on kotiintulon ja lasten nukkumaanmenon välissä? (Jos jollakulla on tähän jokin hyvä vinkki, saa jakaa.) Mieluummin istun kotona ja juttelen ja pelailen lasten kanssa tai luen heille.

On niin kätevää, kun lapsi jää suoraan hoitopäivän jälkeen yksin pihalle minun mennessä tekemään päivällistä. Viikonloppuisinkin saan kotityövuorta puretuksi sillä aikaa, kun lapset menevät itsekseen ulos. Joskus saan jopa varastettua itselleni pienen hetken kirjan tai keskeneräisen kirjoitusprojektin parissa.

Kuopus on ihan vauvasta asti ollut varsin itseohjautuva ja tomera, ja hän selvästi myös nauttii vapaudesta, jonka yksin pihalla oleminen hänelle tuo. Yksin olemisella tarkoitan siis ilman vanhempia. Useimmiten Kuopus löytää kaverin - samassa pihassa asuvan parhaan ystävänsä tai naapuripihan kolme vuotta vanhemman pojan. Tai jonkun muun.

Kun Esikoinen oli Kuopuksen ikäinen, hän ei käynyt yksin ulkona. Hän ei uskaltanut mennä, eikä hän osannut ottaa osaa muiden lasten leikkeihin samalla tavalla kuin Kuopus. Niinpä kyse tässä yksin ulos päästämisessä on ehkä myös lapsen luonteesta. Toinen on helppo päästää yksin ulos jo ihan pienenä, toinen tarvitsee kauemmin vanhempaa. Esikoisen ollessa pieni hän ulkoili hyvin harvoin hoitopäivän jälkeen, koska emme kertakaikkiaan jaksaneet ja ehtineet lähteä ulos. Toisaalta Esikoinen on myös luonteeltaan sellainen, että hän tarvitsee rauhaa ja hiljaisuutta enemmän kuin Kuopus, ja siksi hoitopäivän jälkeinen rauhoittuminen sohvalla vanhempien kanssa sopi hänelle hyvin.

Meillä on myös säännöt, joita ulkona täytyy noudattaa. Ekaluokkalainen Esikoinen saa lähteä kotipihalta pois, kunhan käy sanomassa siitä meille. Kuopuksen täytyy pysyä pihassa, ja lupaa naapurinpojan pihaan menemiseen pitää tulla pyytämään (ja luvan hän melkein aina saa). Jos näitä sääntöjä rikotaan, loppuu myös yksin ulkona oleminen.

Koen järjestelyn turvalliseksi ja luotan lapsiini. He taas ovat ylpeitä luottamuksestani eivätkä riko sääntöjä. Me kaikki olemme tyytyväisiä, tai ainakaan vielä eivät lapset ole syyttäneet meitä hunsvoteiksi. Ulkoilun jälkeen lapset tulevat kainalooni kotisohvalle, ja sitten juttelemme, mitä kivaa he kavereidensa kanssa tänään tekivät. Se on heidän mielestään hauskaa - kertoa äidille jotain, mitä hän ei tiedä.

PS. Olen muuten myös huomannut, että lapset riitelevät ulkona paljon vähemmän, kun me vanhemmat emme ole selvittämässä joka sanaharkkaa heidän puolestaan.