Olen tulinen luonne. Suutun aika helposti, mutta kun hetken karjun tai siivoan raivoisasti, olenkin jo leppynyt. Lapset saatuani pinnani on katkennut useammin kuin koskaan ennen, mikä ei varmaan tule yhdellekään vanhemmalle varsinaisena yllätyksenä. Olen myös potenut suuttumisistani huonoa omatuntoa, kuten tiettävästi kaikki muutkin vanhemmat. Huonon omatunnon takia olen viime aikoina seurannut, millaisissa tilanteissa hermoni pettävät.

Tilannetyyppejä on pääasiassa vain yksi. Siis sellaisia tilannetyyppejä, joissa todella joudun raivon partaalle. Pientä ärtymystä toki on ilmassa silloin, kun lapset esimerkiksi nahistelevat, uhittelevat tai kieltäytyvät yhteistyöstä enkä tiedä, mitä tilanteessa pitäisi tehdä. Pienille suuttumuksenpurkauksilleni lapset osaavat jo viitata kintaalla (lieneekö hyvä vai huono asia?). Nämä tilanteet ilmenevät usein rasittuneena äänensävynä taikka pedagogisena saarnauksena siitä, miten toisen lautaselle EI SAA SYLKEÄ tai miten paljon helpompaa lähteminen olisi, jos ne kengät nyt vain laitettaisiin jalkaan.

Varsinaiset raivontunteet nousevat vain pelästyksen herättäminä. Taannoin toinen lapsistani yllytti toista kiipeämään pitkin kirjahyllyä. Itse kukin arvannee, mitä sellaisessa tilanteessa voisi tapahtua. No, mitään ei tapahtunut, onneksi. Pelästyin silti järjettömästi, mielikuva hyllyn alle liiskautuneesta lapsesta oli hirveä. Raivosin lapselle, että ikinä ikinä IKINÄ ei saa yllyttää toista tekemään mitään sellaista.

En siis hoitanut tilannetta kovin tahdikkaasti - kuten en muitakaan pelästymistilanteita, mutta satun olemaan sellaista ihmistyyppiä, että säikähdys purkautuu suuttumuksena. Olen pohtinut, lieneekö tällaisen reaktion takana jokin evoluution kikka saada lapset pysymään turvassa.

Toki rauhoituttuani pyysin purkausta anteeksi ja selitin, miksi niin kauheasti suutuin. Lapsetkin varmaan ymmärsivät. He eivät ole kiipeilleet hyllyssä sen jälkeen tai yllyttäneet toisiaan siihen.

Tuntuu kaiken arjen stressin ja mäkättämisen (viimeksi: "Mä sanoin kakskymmentä minuuttia sitten, että nyt pitää alkaa kuunnella äänikirjaa, jos haluaa sellaista vielä ehtiä. Nyt ei vaan enää voi kuunnella, koska on nukkumisen aika!") keskellä sittenkin siltä, että ehkä en kuitenkaan ole pelottava tai jatkuvasti raivoava äiti. Tuollaisia vaaran tilanteitahan sattuu melko harvoin. Tai ehkä joskus ennen raivosin enemmän, kun en tiennyt, miten lapsen kanssa pitäisi toimia. Nyt tuntuu kuitenkin varsin seesteiseltä. Ehkä vielä voisi harjoittaa sitä syvään hengittämistä ainakin sellaisissa tilanteissa, jossa ei ole aivan välitöntä loukkaantumisen vaaraa.

Molemmat lapset ovat muuten luonteeltaan tulisia, eli reagoivat suuttumukseen huutamalla niin kuin minä. Molemmat myös leppyvät nopeasti. Mahtaako olla perinnöllistä vai mallista opittua...