Minulla on olevinaan niin hyvä itsetunto - miksi siis olen koko ajan epävarma kaikesta? Aina on vähäteltävä, seliteltävä.

Teen tutkimustani, ja koko ajan takaraivossa kalvaa tunne, että ei tämä voi olla mitään oikeaa tiedettä. Ei näin voi analysoida. Aineistossa on pakko olla puutteita, tuloksissa vika. Monesti ajattelen, että tämän selvittely sujui liian helposti ollakseen pätevä päätelmä. Erityisesti sätin itseäni, jos en tee koko ajan töitä sata lasissa. Työpäivässä ei saisi olla pitkiä taukoja, tai ahdistun laiskuudestani. Iltaisinkin pitäisi jaksaa, ja kun en jaksa, poden siitä huonoa omatuntoa. Huono omatunto ja ahdistus ovatkin jatkuvia seuralaisiani, koska taukoja ei voi välttää, vapaailtoja on pakko pitää, aina ei ajatus kulje ja välillä täytyy ottaa kevyemmin. Ja silloin tuntuu siltä, etten osaa mitään enkä pysty mihinkään.

Epävarmuudesta, pelosta etten ole tarpeeksi hyvä, kumpuaa myös arkuuteni puhua vieraita kieliä. Pystyn lukemaan romaaneja kahdeksalla kielellä ja tekemään tiedettä neljällä kielellä mutta puhumaan kunnolla vain kahdella. Osaisin vaikka kuinka monella, mutta pelkään virheitä puheessani, sitä ettei minua ymmärretä ja että minua pidetään huonona, jos en osaa täydellisesti. En pysty.

Raskasta on ottaa palautetta vastaan ju-jutsutreeneissä. Sensei näkee, että teen jotain väärin, ja hän tulee korjaamaan. En voi välttyä ajatukselta, että olen huono eikä minun pitäisi olla täällä. Tietenkin ymmärrän, että tekemisiäni korjataan, jotta oppisin, ja haluan, että virheisiini puututaan, mutta en silti voi olla suuttumatta itselleni siitä, että en ole riittävän hyvä. Asiaa ei suinkaan auta se, että olen todella yksi ryhmän hitaimmista oppijoista.

Taannoin kirjoitin siitä, ettei minulla ole huonoa omatuntoa siitä, että jätän neljävuotiaani yksin pihalle. Olen miettinyt asiaa. Ehkä kirjoitin tekstin siksi, että yritin vaientaa huonoa omatuntoani. Selittelin itselleni, että oikeasti olen ihan hyvä äiti, vaikka välillä tuntuu, että teen kaiken päin mäntyä ja ihmiset ajattelevat, että miksi tuokin on lapsia hankkinut.

Pelkään jopa sitä, että olen tylsää seuraa, liian itsekeskeinen, kovaääninen, puhelias tai muulla tavoin hankala niin, etteivät ihmiset oikeastaan halua viettää aikaa kanssani. Mietin jatkuvasti, mitä voisin tehdä toisin, jotta minusta pidettäisiin enemmän. Asiaa ei auta se, että olen ujo ja vetäytyvä vieraiden ihmisten parissa. He saavat minusta kylmän ja luotaantyöntävän kuvan eivätkä pidä minusta, vaikka eniten maailmassa haluaisin vain tutustua heihin ja saada uusia kavereita.

Yllättäen suunnilleen ainoa asia, josta en koe huonommuuden tunnetta, on kirjoittaminen. Saan jatkuvasti korjausehdotuksia teksteihini. Kommenttien vastaanottaminen oli luovan kirjoittamisen alkuvuosina kauheaa, en pystynyt lainkaan suhtautumaan kritiikkiin. Nykyään se onnistuu. Luulen, että olen saanut niin paljon enemmän positiivista palautetta kirjoittamisestani, että raakakaan kritiikki ei horjuta itsetuntoani ja tiedostan, että olen hyvä kaikesta huolimatta.

Miten vahvan kirjoittajaidentiteetin voisi siirtää kaikille muillekin elämänalueille? Miten pystyisin vakuuttamaan itseni siitä, että olen hyvä, olen tarpeeksi? Siitä, että kritiikki on parhaakseni eikä horjuta osaamistani? Miten päästä täydellisyyden tavoittelusta eroon?