Teemme reiden sisäosien venytyksiä. Jousto, jousto, puolen vaihto. Tuttu juttu, olen tehnyt samaa liikettä tuhansia kertoja aerobic- ja kuntosalivuosinani. Jotain tapahtuu. Ylipronatoiva nilkkani pettää painoni alla. Menetän tasapainoni, putoan maahan jalkapöytäni päälle, nilkka taittuu ja rusahtaa kuuluvasti.

Puuskutan ja kyynelet nousevat silmiini. Sempai tulee kysymään, pyörryttääkö. En pysty sanomaan mitään, mutta ilmeisesti hän näkee minun pitelevän jalkaani, koska seuraavaksi käteeni työnnetään kylmäpussi. Konttaan tatamin reunalle, etten olisi muiden tiellä ja kun akuutein kipu on ohi, ryömin salin reunalla oleville lokeroille, joihin saan tuettua jalkani kohoasentoon.

Esikoinen treenaa viereisessä salissa, ja mietin kauhulla, miten pääsemme kotiin. Nilkkani alapuolelle on ilmestynyt ilkeä turvotus, joka epäilemättä leviää. Kipu on sietämätön. Muut jujutsukat harjoittelevat potkuja, kun alan soitella tuttavia läpi. Yksi on Helsingissä, toinen omissa treeneissään, joku ei vastaa. Treenien loputtua yksi ryhmämme äijistä tulee kysymään, tarvitsenko kyytiä kotiin. Kyynelet kihoavat jälleen silmiini ja kiitän mutta kieltäydyn. Olen saanut lopulta veljeni kiinni, ja hän tulee kumppaneineen kyytimään meitä.

Illalla haudon jalkaani kylmällä, koholla ja kompressiolla. Siitä huolimatta sinerrys alkaa levitä, ja aamulla se ulottuu varpaiden juurista kantapäähän. On lääkärin aika.

"Jaa, tää tuli vapaa-ajalla, vai? Ei tää sit ole mikään työterveysasia. Joudut maksamaan tän itse."

"Öh, aha. No sitten maksan."

"Tässä on nivelside revennyt. Mitään luunmurtumaa ei ole. Hoidat tätä kotona kylmällä, koholla ja kompressiolla. Ainakin muutaman päivän, kylmää parin tunnin välein."

"Hyvä, niin mä olen tehnytkin. Kirjoitatko mulle jonkun sairasloman?"

"Mutta sähän teet näyttöpäätetyötä. Etkö sä oo tutkija? Ethän sä mitään sairaslomaa tarvitse."

"Öö. Miten mä tota... Nostaks mä sitten jalan pöydälle, et saan sen koholle? Eikä meillä oo töissä pakastinta, mistä mä niitä kylmäpusseja siitten...?"

"Joo, sä oot ihan kunnossa, ei sua niin paljon satu."

Lääkärikeskuksen kassalla käy hoitajan kanssa keskustellessa ilmi, että oli vamma millainen tahansa ja tullut milloin tahansa, ensimmäinen käynti kuuluu työterveyden piiriin. Käynnin tarkoituksena on arvioida työkyky. Jatkotutkimukset eivät ymmärrettävästi kuulu työnantajan kustannettaviksi.

Seuraavana päivänä turvotus on levinnyt isommalle alueelle jalkapöydällä. Kipukohtia on kaksi: paitsi nivelsiteen revähdyksen ympärillä myös nimetön- ja keskivarpaan alla jalkapöydällä. Olen satavarma, että jalkapöydän luussa on hiusmurtuma. Lääkäri tutki vain pikkuvarvastani, ei muita lainkaan. Pikkuvarvas ei ole kipeä, mutta keski- tai nimetönvarpaan taittaminen sattuu, on vaikea arvioida, missä kipu oikeastaan on.

No, eihän jalkapöydän hiusmurtumille mitään tehdä, joten sama se. Turvotus vain on niin runsasta, että jo ajatus kahdeksan tunnin työpäivästä jalka alhaalla pöydän alla pakottaa jalassani. (Oikeasti, kuka pystyy koko päivän käyttämään tietokonetta niin, että jalka lepää näppäimistön vieressä pöydällä niin kuin lääkäri halusi minun tekevän?) Abstrakti tieteellinen ajattelu tuntuu utopistiselta ajatukselta, kun päällimmäisenä mielessäni on kipu.

Päätän, etten mene töihin. Minulla on oikeus olla omalla ilmoituksella viisi päivää pois töistä. Jään hautomaan jalkaani ja toivon, toivon, että olen kunnossa tiistaihin mennessä, jotta pystyn lentämään Inariin ja esitelmöimään konferenssissa, jota olen odottanut viime lokakuusta asti.

 

Jälkikirjoitus viisi tuntia tekstin julkaisun jälkeen: lääkäriasemalta lähetettiin palautekysely tekstiviestitse. Vastasin siihen ja kerroin olleeni tyytymätön lääkärin kohteluun. Tänään työterveydestä vastaava lääkäri soitti minulle ja halusi tietää lisää syistäni tyytymättömyyteen. Tarinan kuultuaan hän pahoitteli, lupasi keskustella minua hoitaneen lääkärin kanssa ja kehotti minua lähtemään kotiin lepäämään. Virallista sairaslomaa en saanut, mutta lääkärin kehotuksen lepoon kuitenkin. Hyvää palvelua!