"Äiti, miksi huomenna pitää olla viikonloppu? Minä haluaisin mennä kouluun", sanoi Esikoinen tänä aamuna. Itse asiassa hän kyseli jo heinäkuussa, koska pääsee taas kouluun. No, nyt pääsee, ja eiköhän viikonloppujenkin pakkovapaat rupea maistumaan, kunhan syksy tässä etenee ja kaamos laskeutuu.

Toisen luokan aloitukseen liittyy suurehko muutos, joka vaikuttaa arkeemme. Viime vuonna Esikoisen ippekerho oli koulun pihapiirissä; tänä vuonna kakkosten kerho siirtyi toiseen paikkaan. Tämä paikka on tietysti kauempana kotoamme. Hain Esikoisen sieltä ensimmäisen koulupäivän jälkeen, ja kotimatka kesti 45 minuuttia aiemman 25 minuutin sijaan! Selkeästi ippekerho on tarkoitettu autollisille perheille. Meillähän autoa ei ole eikä tule, joten alkoi näyttää siltä, että kotimatkaan kuluu niin paljon aikaa, että Esikoisen on pakko lopettaa mm.  ju-jutsu (ja minun myös!), jossa treenit alkavat jo viideltä.

Kysyinpä siis Esikoiselta, miltä tuntuisi, jos hän tulisikin koulusta itsekseen kotiin. Kuopuksen hoitopaikka on naapurissamme, ja hoitaja lupasi heti, että tottakai Esikoinen saa tulla vanhaan hoitopaikkaansa, jos kotona tuntuu yksinäiseltä. Esikoinen sanoi, että joo, kokeillaan.

Koulusta kotiin ei ole kovin pitkä matka, suunnilleen puolitoista kilometriä. Matka ei silti ole lapselle helppo: kahden todella vilkasliikenteisen tien ja junaradan ylitys. Olemme kuitenkin kulkeneet matkaa yhdessä eskarin alusta asti, joten luotin siihen, että Esikoinen osaa jo kulkea matkan yksinään.

Eilen puolituntia koulun päättymisen jälkeen tuli Esikoiselta viesti: "Kotona ollaan!". Sitten hän oli syönyt välipalaa, katsonut ohjelmia ja lähtenyt Kuopuksen hoitajan pihalle, kun hän tuli hoitolapsineen iltapäivällä ulos. Tänään toistunee sama kaava.

Esikoinen on tyytyväinen, ja äiti vielä tyytyväisempi, jos mahdollista. Kuopus pääsee hoidosta kotiin melkein tuntia aikaisemmin nyt, kun minun ei tarvitse hakea Esikoista. Esikoinen puolestaan on ehtinyt kotona rentoutua ennen harrastuksiin lähtöä, joten ehkä lähteminen on nyt helpompaa kuin viime keväänä, jolloin ju-jutsussa käynti oli loppua hänen osaltaan kokonaan. Se olisi ollut sääli. On ollut hauskaa käydä yhdessä harjoituksissa hänen kanssaan - meillä on treenit samaan aikaan. (Ainakin siihen asti, kunnes saan oranssin vyön. Tähän voi kyllä vierähtää aikaa. Vyökoetta varten pitäisi oppia mm. kaikki ja lisäksi kaikki muu. Toisaalta nyt kun ei tule aikatauluongelmia aikaisten treeniaikojen kanssa, ehkä pääsen kaikkiin harjoituksiin, ja minusta tulee ninja kymmenessä viikossa!)

Suhtaudun helpottunein mielin uuteen lukuvuoteen. Stressi väheni tämän kotimatka-asian ansiosta ainakin 25 %:lla.

Ilomieltä kaikille koululaisille ja heidän vanhemmilleen ja kaikille muille!