Ju-jutsusalimme syksyn peruskurssit alkavat ensi viikolla. Niitä pyydettiin mainostamaan kaikille kavereille. Koska blogillani on useita satoja lukijoita viikossa, taidanpa kantaa korteni kekoon ja mainostaa täällä.

Mitä olen oppinut sen jälkeen, kun aloitin hokutoryu ju-jutsun viime tammikuussa? No vaikka mitä, hyvä ihme sentään, ja pääasiassa positiivisia asioita.

Viimeksi eilen opin, miten lukko kakkonen tehdään oikeaoppisesti. Olin (kirjaimellisesti) vääntänyt kyseistä lukkoa koko kesän ja ihmetellyt, miksi ukella ei koskaan tuntunut missään. Eilen vapaaharjoittelussa ( = treenillä ei ole vetäjää vaan mennään varhain viikonloppuaamuna omatoimisesti kavereiden kanssa treenaamaan) opin, että ongelma oli siinä, etten ollut kääntänyt vartaloani oikeaan suuntaan.

Kävin lukko kakkosen lisäksi läpi muitakin oranssin vyön tekniikoita parin - öh, hieman itseäni edistyneemmän harrastajan kanssa. He ystävällisesti purkivat jokaisen jujutsuvirkkeen ja -lauseen ensin jujutsusanamorfeemeiksi ja sitten vielä pienempiin osiin, melkeinpä jujutsufoneemien tasolle asti. Ja minä opin ne, jokaisen foneemin ja sen, miten ne rakentuvat napakoiksi sanoiksi ja soljuviksi lauseiksi. Okei, ehkä sitä soljuvuutta pitää vielä vähän harjoitella. Mutta jonkinlaisen kömpelön lauseen sain aikaiseksi, koska sensei totesi minulle, että "mahtavaa".

Näistä pienistä onnistumisen kokemuksista voisi kirjoittaa romaanin, mutta ohjaanpa sinut vain lukemaan siitä, miten opin ukemin. Todettakoon tässä kuitenkin, että olen pystynyt tekemään jopa 20 rullaavaa ukemia perä jälkeen pökertymättä, mutta on se vaan niin hidasta, koska välikorvani ei edelleenkään ymmärrä, miten sen pitäisi toimia. Joudun sihtaamaan pitkään ja tekemään pyörähdyksen hitaasti. Mutta osaan sen. Osaan!

Olen oppinut, että motivaatiolla ja sisulla pääsee pitkälle. On annettava itselleen lupa oppia hitaasti ja tehdä sama virhe sata kertaa. Sadannellaensimmäisellä kerralla tekniikka voikin sitten onnistua. On annettava senseiden ohjata, vaikka kritiikkiä on hankalaa ottaa vastaan.

Olen oppinut, että treeneissä voi välillä naurattaa niin paljon, että meinaa tikahtua. Erityisesti naurattaa omat hölmöilyt ja sähläykset. Miettikääpä sitä. Tosikko on oppinut nauramaan itselleen.

Koskaan enää ei ole sellainen olo, että onko pakko lähteä treeneihin. Viimeisen puolituntia ennen lähtöä vilkuilen kelloa parin minuutin välein, että saako jo lähteä. Ei siis ole ihme, että olen salilla aina vähän liian aikaisin.

Olen tavannut uusia ihmisiä, aivan toisenlaisia kuin he, joita tapaan yliopistolla. Tutustuin jo heti ju-jutsun peruskurssin ensimmäisellä kerralla aivan upeaan ihmiseen, jonka kanssa on parasta treenata ja ihanaa viettää aikaa muidenkin puuhien (esim. kirjoitusharrastuksemme) parissa. Muihin tutustuminen on ollut hitaampaa. Unohdan aina kysyä nimiä tyypeiltä, joiden kanssa harjoittelen. Kevätkesällä tungin itseni piireihin romaaniprojektini varjolla (päähenkilöni harrastaa ju-jutsua ja tarvitsin kokeneemmilta apua päästäkseni hänen päänsä sisälle). Sen jälkeen olen oppinut muutaman harrastajan nimet ja ollut heihin yhteydessä paitsi tatamilla myös somessa (aah, somen voima!). Ja vähän näiden kummankin ulkopuolella, mutta se on vielä työn alla. (Todettakoon tässä, että paras ystäväni harrastaa karatea. Heidän seurassaan on tapana mennä perjantaitreenien jälkeen kaljalle. Näinä iltoina kaikki oppivat tuntemaan kaikki, ja treeniporukka on varsin tiivis ystäväporukka.)

Oikeastaan ju-jutsureissun aloittaminen on ollut matka itseeni. Siihen, kuka olen, mistä pidän, miten opin, mikä nolottaa, mitä osaan ja miten toimin muiden kanssa. Se on matka, jonka määränpäähän en halua saapua, koska matkustaminen itsessään on hauskaa. Toivottavasti voin olla reissun päällä koko loppuelämäni.

Tule sinäkin mukaan! Voin pitää kädestä ensimmäiset kuukaudet.

(En ole vielä ratkaissut, miten te, oi lukijani, osaatte suunnistaa oikealle salille, kun en ole paljastanut kotikaupunkiani... Mutta ehkä löydätte kuitenkin lajin pariin.)

(Muokkaus puolituntia tekstin julkaisemisen jälkeen: Jos vähän viitsitte katsella tarkemmin blogiani, arvannette kyllä kotikaupunkini...)