Kävin tänään punkkirokotuksella.

Kyllä, luit oikein. Minä kävin rokotuksella tuosta noin vain.

Kaikki teistä eivät ehkä tiedä, mutta minulla on (ollut) todella paha neulakammo. Fobia, voisin oikeastaan sanoa.

En tiedä, mistä pelko on lähtöisin, mutta jostain lapsuuden kauheasta rokotuskokemuksesta, luulisin. Olen kammonnut neuloja niin kauan kuin muistan, mutta vaiva paheni aikuiseksi tullessani ja oli pahimmillaan Esikoisen raskausaikana.

Raskaus on tietysti pahin mahdollinen ajanjakso neulakammoisen näkökulmasta. On sokerirasitusta, HIV-testiä, niskapoimuseulontaa ja ties mitä. Kaiken lisäksi olen veriryhmältäni negatiivinen, joka tuo omat lisänsä raskauden neularumbaan. Onneksi olin nuori Esikoista odottaessani: alle 25-vuotiaille ei tehdä sokerirasitusta, jos ei ole sukurasitteita tai muuta painavaa syytä. En usko, että olisin pystynyt siihen, että lyhyen ajan sisällä minusta imetään verta yhä uudestaan.

Kävin yrittämässä alkuraskauden verikokeen ottamista, ja pelkäsin niin, että sain paniikkikohtauksen. Sen jälkeen vapisin ja itkin tunteja. Asiaa ei auttanut näytteenottaja, joka hoputti koko ajan ja lopulta ärjyi minulle, kun en pystynyt antamaan näytettä.

Kun olin jo keskiraskaudessa, eikä mitään näytteitä oltu saatu otettua, sukulainen kiisi hätiin. Hän on töissä laboratoriossa ja ehdotti, että mitäs jos hän tulisi kotiin ottamaan näytettä.

Niin tapahtui. Paras ystäväni tuli tuekseni. Näyte saatiin otettua tuntien yrittämisen jälkeen. Voittajafiilis. Tämän jälkeen kaikki verikokeet, myös Kuopuksen raskauden aikana, otettiin kotona, ja joka kerta verikokeen ottamiseen meni vähän vähemmän aikaa. Ensin kolme tuntia, sitten kaksi, lopulta taisi mennä vain puoli tuntia.

Sitten tuli se päivä, kun olin niin kipeä, että oli pakko mennä labraan otattamaan verikoe, kun hovinäytteenottajani oli varattu. Ystäväni tuli taas tueksi, ja tällä kerralla kohdalle osui mukava hoitaja. Kun sanoin, että pliis älä hoputa, hän vilkaisi kelloa ja sanoi, että tässähän on vielä neljä tuntia aikaa ennen kuin labra menee kiinni, ei mitään kiirettä. Meni kymmenen minuuttia ja näyte oli otettu.

Nyt ollaankin siinä vaiheessa, että olen melkein kuin normaali näytteenottoon tuleva asiakas. Kohtaan neulan, irvistän sille, sanon än yy tee NYT ja sitten se työnnetään sisuksiini. Jälkikäteen olen hetken kalmankalpea ja taistelen paniikkia vastaan.

Ja jatkan elämää.

(Jälkikirjoitus: Kaikesta edistymisestäni huolimatta ei liene tarpeen sanoa, että olen synnyttänyt molemmat lapseni ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Mieluummin kärsin kivun kuin neulan. Ja kärsiä myös sain, molemmat synnytykset kestivät yli 30 tuntia. Kuopus oli kaiken lisäksi tulossa väärässä asennossa, ja viimeiset tunnit tuntuivat siltä, että selkärankani katkeaa. Ehkä lääkkeellisestä kivunlievityksestä olisi ollut apua, ehkä ei. En kadu mitään. Erityisesti Kuopuksen syntymä oli hyvä kokemus, vaikka menetin synnytyksen jälkitohinassa pari litraa vertakin ja sitten oli pakko kestää kanyylin laitto nesteytystä varten. Elossa kuitenkin olen. Pienet (tai isommatkaan) ju-jutsussa tulevat mustelmat eivät tunnu paljon missään.)