Lapseni eivät ole koskaan ihmetelleet, miksi veljeni asuu miehen kanssa. He eivät ole ihmetelleet, miksi kaksi samansukupuolista kaveriani kulkee käsi kädessä. Emme ole koskaan puhuneet heille näistä asioista kuin ne olisivat jotenkin erikoisia. Ne vain ovat. Vähän niin kuin isä ja äiti, mummu ja vaari tai kuka tahansa mies-naispari lähipiirissämme.

Esikoinen taisi ensimmäisen kerran eskarissa kuulla joltain kaverilta, että vain mies ja nainen voivat olla yhdessä. Korjasin asian heti, kun se minun korviini asti ehti. Onhan mun velikin yhdessä miehen kanssa, sanoin. Esikoinen ei ollut edes ajatellut veljeäni jutellessaan asiasta kaverinsa kanssa. Hän ei ruvennut inttämään minulle vastaan vaan hyväksyi asian, ja keskustelu loppui siihen.

Kuopus puolestaan on usein ollut kiinnostunut siitä, voiko lapsilla olla kaksi äitiä. Kyllä voi, olen sanonut. Tai kaksi isää. En oikeastaan ole saanut kiinni siitä, mitä Kuopus kahdella äidillä on tarkoittanut – onko tarkoittanut sitä, että näillä äideillä on parisuhde toinen toisensa kanssa, vai millainen perhe Kuopuksen mielestä lapsen ja kahden äidin perhe on. Ehkä hänellä itselläänkään ei ole mitään sen suurempaa ajatusta kysymyksensä takana.

Myöhemmin lasten varttuessa LGBT+ -asiat tulevat ajankohtaisemmiksi. Olen varma, että minun pitää vielä lasten kanssa puhua niistä. Silti – niin kauan kuin pystyn, en nosta asiaa varta vasten esille, vaan esitän sen luonnollisena osana elämäämme. Sellainenhan se on, luonnollinen. LGBT+ -asioiden pitäisi olla niin luonnollinen osa elämää, että sitä ei tarvitsisi nostaa esille yhtään sen enempää kuin heterosuhteitakaan.

Haluaisin lapsieni voivan rakentaa seksuaali-identiteettinsä avoimesti, oli seksuaalinen suuntaus mikä vain. Toivon olevani vanhempi, jolle ei tarvitsisi tulla ”kaapista ulos” vaan jolle asiat voisi kertoa salailematta ja luottaen. Toivon, että käsikkäin kävelevien mies- ja naisparien näkeminen valaa lapsiini luottamusta siihen, että kaapissa ei tarvitse olla myöskään muun yhteiskunnan silmissä. Ja toivon, että oma esimerkkini opettaisi omat lapseni suhtautumaan seksuaalivähemmistöihin luontevana ja arkipäiväisenä asiana.

Ei asia varmaan näin yksinkertaisesti käy. Niin kauan kuin maailmassa on homovastaisuutta, tarvitaan tahoja, jotka pitävät meteliä siitä, että tämä on luonnollinen asia, josta ei tarvitsisi oikeastaan pitää meteliä. Tarvitaan Setaa, tarvitaan Pride-kulkueita. Itse en osallistu mutta olen sateenkaariväen puolella. Ehkä kymmenen vuoden päästä, kun lapseni ovat aikuisuuden kynnyksellä, moni asia on jo muuttunut.

PS. Lue myös vanha novellini Koska ne rakastaa toisiaan.