Kävin kunnon kielikylvyssä kuluneella viikolla. Päätin nimittäin kaiken epäröimisen jälkeen jatkaa sittenkin eteläsaamen opintojani Uumajan yliopistossa, ja opintoihin kuuluu muutama visiitti lukukaudessa Staareen (Östersundiin) Ruotsinmaalle.

Kurssilla oli uusi opettaja. Olin tavannut hänet viime syksynä Saksassa saamelaiskielten symposiumissa, joten tiesin, ketä odottaa. Törmäsin häneen matkalla kurssitapaamiseen ja huusin tervehdyksen hänelle jo kaukaa. Koska hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, oletan, ettei hän ihan heti muistanut, kuka olen. Puhuimme englanniksi, koska se on tällä hetkellä suomen lisäksi ainoa kieli, jolla pystyn kommunikoimaan niin, etten tunne itseäni hölmöksi. Tai näin luulin.

Kurssin kaikki muut osanottajat olivat äidinkielisiä tai äidinkielisen tasoisia eteläsaamen puhujia, joten opettaja päätti pitää opetuksen eteläsaameksi; edellinen oli opettanut ruotsiksi. Uusi opettaja lupasi kyllä antaa minulle englanninkielisen briiffauksen jokaisen käsitellyn asian päätteeksi. Näin hän tekikin, kunnes huomautin aika nopeasti, että joo, mä ymmärsin kyllä, mitä sä sanoit.

Tiedettä eteläsaameksi, ja minä ymmärsin.

Opettaja oli ällikällä lyöty, mutta ei varmasti yhtä yllättynyt kuin minä. Enhän tietenkään kaikkea ymmärtänyt, ehkä keskimäärin joka kolmannen sanan, mutta tarpeeksi, että pysyin opetuksessa mukana. Aihe tosin oli tuttu - lauseanalyysiä - joten sekin helpotti kärryillä pysymistä. Puhumattakaan siitä, että kielitieteellisistä termeistä monet ovat samanlaisia kielestä toiseen: syntaksi - syntax - syntax - syntakse; morfologia - morphology - morfologi - morfologije, joista viimeiset termit ovat eteläsaamenkielisiä. Toisaalta: virke - sentece - sats - raajese.

Vieraan kielen kuunteleminen ja ymmärtämiseen ponnisteleminen vaati kuitenkin veronsa, ja olin aivan poikki ensimmäisen kurssipäivän päätteeksi. Mietin, mitä haluaisin tehdä Staaressa - olinhan matkassa ilman lapsia, ja aikaa oli koko ilta. Lopulta päätin, että oikeastaan haluan mennä treenaamaan nollatakseni aivot. Olin etukäteen vilkuillut Staaren ju-jutsumahdollisuuksia ja ottanut pukunikin mukaan, ja majapaikkani lähellä sijaitsi Staaren vanhin budosali. Suuntasin sinne.

Pelotti vietävästi mennä, eikä infopisteelläkään ollut ketään, keneltä olisi voinut kysyä neuvoa. Päätin, että menen vilkaisemaan dojoa, ja lähden pois, jos alkaa jännittää liikaa. Kun olin jo poistumassa paikalta, infopisteelle ilmestyi mustavöinen tyyppi, jolta rohkaistuin kysymään, saanko tulla treenaamaan. No saat tietysti, hän sanoi ja lupasi vielä, että ihan ilmaiseksi voi tulla.

Harjoituksen sisältö oli pitkälti samanlainen kuin turvallisella ja rakkaalla kotisalillani, mutta meno oli muuten vähän erilaista. Ensinnäkin se oli ruotsinkielistä. Sain todellisen kielikylvyn, kun kuuntelin ohjeet ja juttelin muiden treenaajien kanssa ruotsiksi. No, minä puhuin englantia-ruotsia, mutta he puhuivat minulle ruotsiksi. Ymmärsin kaiken! Ihan kaiken, jokaisen sanan.

Ja kyllä, juttelin muiden treenaajien kanssa. He olivat aivan innoissaan siitä, että tulin heidän treeneihinsä, he esittelivät itsensä heti, ja treenin lomassa juttelimme ja nauroimme yhdessä. Tämä oli minulle uutta. Kotisalillani meni aika monta kuukautta ennen kuin puhuin kenenkään kanssa muuta kuin pakolliset "hyökkää sä nyt vaiks ensin" -keskustelut. Jonkinlaisesta kulttuurierosta on tässä kysymys - ruotsalaisethan taitavat monessakin kohdassa olla suomalaisia avoimempia.

Tyylisuunta oli eri kuin mitä varsinaisesti harjoittelen, joten joitain tekniikoita en osannut. Toisaalta sain valtavasti kehuja lyönneistäni ja kovista ukemeista, jotka osasin tehdä kaadoissa ja heitoissa. Muutenkin suurin osa tunnin sisällöstä oli minulle tuttua. Ihan treenin alussa harjoittelin parin ensimmäistä kertaa treeneissä olevan kanssa, ja pääsin peräti kertomaan, miten jokin torjunta kuuluu tehdä. Se onnistui hyvin jopa englanti-ruotsillani, ja parini tuntui olevan kiitollinen "yksityisopetuksesta". Loppuharjoituksen olin muiden keltavöisten kanssa, vaikka oikeastaanhan olen heidän tyylisuunnassaan valkovöinen.

Olen niin ylpeä siitä, että uskalsin paikalle, vaikka olen ujo introvertti. Kielenpuhujien joukkoon meneminen on paras tapa oppia kieltä. Ja huomata, että oikeastaan osaankin sitä jo aika hyvin.

Lopuksi on vielä todettava, miten hienoa oli nähdä, että pieni eteläsaamen kieli taipuu tieteen kieleksi ja että sitä puhutaan myös päivittäin arjessa. Luo toivoa pienten kielten aseman paranemisesta Pohjoismaissa. Koskakohan voisin kokeilla ju-jutsua eteläsaameksi?