No niin. Tiesin, että näin voi käydä, mutta tuli se silti puskista.

Treeneissä tuli niin kova isku päähän, että silmät pyörähtivät 360 astetta kuopissaan. Rojahdin tatamiin kuin löysä spaghetti. Tai oikeastaan tatamin viereen, sillä isku oli sen verran kova, että lensin päin seinää. Seinän ja tatamin välissä on pieni kaistale lattiaa, joka oli romahdukseni päätepiste. Tai olisi ollut, jos sensei ei olisi ehtinyt koppaamaan minua. Selkeästi aivoni nimittäin pohti hetken, pitäiskö menettää taju vai ei, ja lopulta päätti, että jos nyt vaikka kaatuisi tästä ensin tohon lattialle.

Jälkeenpäin uke tuli luokseni ja pyyteli kamalasti anteeksi. Sanoin moneen kertaan, että tiedän, että täällä voi käydä näin, se kuuluu lajiin. Sitä paitsi omapa oli mokani, kun en osannut suojautua. Sanoin myös, että en saanut mitään kammoa häntä kohtaan, vaan lupasin treenata hänen parinaan seuraavissakin treeneissä.

Kun istuin hetken aikaa pukuhuoneessa toipumassa, mietin, että onkohan tämä nyt kuitenkaan ihan terveellinen laji.

Sitten mietin, mitä kaikkea minulle muissa harrastamissani lajeissa on sattunut. Olen jäänyt kaatuvan hevosen alle (mutta onneksi hevoselle tai minulle ei kummallekaan käynyt mitään). Olen pudonnut hevosen selästä kaksi kertaa selälleni terävän kiven päälle. Molemmilla kerroilla sain ison haavan selkääni; onneksi mitään muuta ei tapahtunut. Vaan olisi voinut tapahtua! Kuntosalilla olen hajottanut selkäni, ja voin sanoa, että välilevynpullistuma on hidas paranemaan. Juokseminen on vieläkin vähän niin ja näin tuon selkävamman takia. Nilkkani olen reväyttänyt useampaan kertaan tanssissa ja aerobicissa.

Niin, että ei se ju-jutsu ole yhtään sen vaarallisempi laji kuin mikään muukaan. Tekevälle sattuu. Minulle nyt vain on sattunut vuoden ja kahdeksan kuukauden aikana vähän enemmän eli neljä kertaa: aivotärähdys heti kolmansissa treeneissä, nilkan nivelsiteiden repeäminen viime kesänä, viime keväänä pakaralihaksen revähdys ja nyt tämä. Luulen, että pitkälti haaverit johtuvat siitä, etten tässä lajissa vielä hallitse kroppaani ja osaa riittävästi. Viime vuosina huonontunut lihaskunto ei myöskään ainakaan ole eduksi vammojen ehkäisyssä.

Jää nähtäväksi, onko kyseessä nyt aivotärähdys, vai selvisinkö säikähdyksellä.

Säikähdin silmien mustenemista nimittäin todella paljon. Kun selvisin sen verran, että näin taas eteeni, rupesin itkemään ihan vain pelkästä säikähdyksestä.

Ja kun toivuin vielä vähän lisää, ensimmäinen tunteeni oli häpeä. Itkeä nyt tuollaisen pikkuasian takia. Kauhean noloa. Varmaan kukaan muu ei ajatellut, että vähäks nolo tyyppi, mutta näin itse ajattelin. Ja sekin nolottaa, että ajattelen itsestäni näin. Niin se vain on, että joillekin reaktio säikähdykseen saattaa olla nauraminen. Joillekin itkeminen. Sitä ei oikein voi itse hallita, ei ainakaan sellaisessa tilanteessa, kun kaikki on muutenkin vähän sekavaa.

Niin ja. No. Ihan kauhean vakava haaveri ei voinut olla, kun kerran aivoihini mahtui minuutteja tapahtuneen jälkeen tuollainen merkityksetön ajatus.

Onneksi seuraava ajatukseni oli sentään järkevä: nyt täytyy harjoitella väistöjä, torjuntoja ja suojausta kuntoon vastaisuuden varalle. En vain TAJUA, miten lyöntiottelussa muka voi sekä lyödä että suojata samaan aikaan. Aina kun lyön, tarjoan vastustajalle paikan vastata samalla mitalla. Ehkä minulle treenaamisen edetessä kasvaa kolmas käsi.