Olen opiskelija. Opiskelen yhdeksättä vuotta (kyllä, luit oikein), mutta tällä hetkellä teen kolmatta tutkintoani (kyllä, olen muiden siivellä elävä luuseri). Yhdeksän vuoden aikana olen tosin ehtinyt myös perustaa yrityksen ja lopettaa sen, tehnyt väitöskirjaa ja pitänyt siitä taukoa sekä tehnyt sekalaisia töitä tuutoroinnista aikakauslehtikirjoitteluun ja lääketieteellisessä tutkimuksessa avustamiseen.

 

Olen tehnyt alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa pääaineenani arkeologia. Mitä pitemmälle opintoni etenivät, sitä varmemmin tiesin, että arkeologia ei ole minun juttuni. Rakastan (esi)historiaa ja mielestäni arkeologian tutkimustulokset ovat äärimmäisen kiinnostavia, mutta hei – olen erikoistunut Fennoskandian pohjoisten alueiden ja tarkemmin sanottuna saamelaisten esihistoriaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kenttätyöaikana (suunnilleen toukokuusta syyskuuhun) minun pitäisi asua Pohjois-Suomessa, -Ruotsissa tai -Norjassa ja tehdä töitä keskellä tiheintä tunturimaastoa. Ei kuulosta pahalta (koska rakastan Lapin luontoa), mutta se ei silti oikein onnistu.

 

Massiivisten opiskeluiden lisäksi olen nimittäin myös äiti. Se olisi ehkä pitänyt sanoa ennen mitään opiskeluista höpisemistä, koska teen kaikki päätökseni äitinä lasten hyvinvointia ajatellen.

 

Arkeologinen kenttätyökausi pohjoisessa ei siis oikein miellytä. En voi joka vuosi ajatella muuttavani lasteni ja mieheni kanssa neljäksi kuukaudeksi Lappiin. Homma olisi ihan liian stressaavaa niin lapsille kuin vanhemmille ja muuttorumba olisi kaamea. Ei sellaista kukaan jaksa.

 

No, minulle ehdotettiin, että lähden yksin ja jätän lapset miehen hoiviin muutamaksi kuukaudeksi. Lohdutuksena oli, että ”ne päivät sujuvat siellä tosi nopeasti, ja ennen kuin huomaatkaan on neljä kuukautta kulunut”. Ehdottaja oli tietysti lapseton. Jokainen vanhempi tietää, miten tuskallista on olla pitkään erossa omista lapsistaan. Ja jokainen vanhempi tietää, että pienelle lapselle neljä kuukautta on ikuisuus. Neljässä kuukaudessa lapsi ehtii unohtaa poissaolevan vanhempansa. Ei, minä en ikimaailmassa jättäisi lapsiani arkeologian takia, semminkin kun arkeologiset kenttätyöt saavat selkäpiini karmimaan.

 

Valmistuttuani olin siis melkoisessa ahdingossa ja etsiskelin itseäni ja uraani pari vuotta. Onneksi minulla oli opiskeluideni puolivälissä järkeä hakea suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen sivuaineopiskeluoikeutta, jonka myös sain. Pikku hiljaa opintoja tehdessäni ymmärsin, että minulla on aivan mainio teoreettinen kielenymmärrys: kieli kuin kieli – tajusin sen rakenteen hetkessä. Ennen olin aina ajatellut, että olin huono kielissä, koska kielien puhuminen ei ollut minulle niin helppoa.

 

Tässä sitä siis ollaan: ensimmäisen vuoden suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen opiskelijana. Vau, kuulostaapa se hienolta! Ei kenttätyökausia poissa kotoa (mitä nyt ehkä on tehtävä lyhyitä tutkimus- ja kongressimatkoja), ei mudassa uiskentelua vesisateessa (arkipäivää arkeologille), ei huonommuuden tunnetta (kaikki muut arkeologit tuntuvat tietävän kaikesta kaiken ja minä en mistään mitään). Ja silti – kielitiede ja arkeologia on helppo yhdistää, joten ensimmäinenkään tutkinto ei ole mennyt hukkaan!

 

Käytäntö minun kohdallani on tietysti hiukan toinen kuin muilla syksyn 2014 fukseilla. Olen tehnyt fennougristiikan perus- ja aineopinnot sivuaineena jo edelliseen tutkintooni. Viime lukuvuonna tein kyseisen oppiaineen syventäviä opintoja täydennysopiskelijana ja hain täksi lukuvuodeksi erillisvallinnan kautta perustutkinto-opiskelijaksi pääaineenani suomen kieli ja suomalais-ugrilainen kielentutkimus. Toisin sanoen olen siis gradua vaille valmis fuksi!

 

Mainittakoon nyt kuitenkin, että valmistumiseeni menee vielä pari vuotta, koska vaikka kielitieteellinen väitöskirjatutukimus houkuttelee, aion lisäksi opiskella itseni äidinkielen ja kirjallisuuden sekä suomi toisena kielenä -aineenopettajaksi. Pedagogiset opinnot vielä puuttuvat ja yleisen kirjallisuustieteen opinnot ovat suunnilleen puolessa välissä.

 

Tässä blogissa kerron, hehkutan ja valitan opiskelijaelämää kahden lapsen äidin näkövinkkelistä. Kyllä, aion osallistua ainejärjestötoimintaan, käydä bileissä (en muuten juo alkoholia ollenkaan, ihan tiedoksi vaan) osallistua luennoille ja paahtaa kirjatentteihin.

 

Tervetuloa lukemaan ja kanssaelämään!

 

(Kirjoitus on alunperin blogini ensimmäinen postaus, mutta se toimii hyvin myös esittelysivuna.)