maanantai, 11. tammikuu 2021

Hyvät ja huonot loput

Olen tässä pohdiskellut tarinoiden loppuja. Että mitä parempi tarina - se matka sinne määränpäähän, jossa tarina loppuu - sitä huonompi loppu.

Löysin viime toukokuussa yhden lempitarinoistani. Se oli niin sykähdyttävä, että kirjoitin siitä blogiinikin. Crash landing on you. Tarina on todella huolella tehty, siinä pingotetaan jännite äärimmilleen, annetaan katsojan uskoa pahinta, sitten parasta. Se on todella hyvä tarina. Olen katsonut tuon sarjan jo monta kertaa.

Siis kaikki muut jaksot paitsi viimeisen.

Toinen lempitarinani on Stephenie Meyerin Twilight-romaanisarjassa kerrottu Bellan, Edwardin ja Jacobin tarina. Saatte olla siitä mitä mieltä tahansa, mutta mielestäni se on hyvä ja jännittävä tarina. Romanttinenkin. En erityisemmin pidä Bellasta tai Edwardista, mutta tarina on kekseliäs ja hyvin kirjoitettu. Olen lukenut sarjan useita kertoja.

Paitsi viimeisen romaanin viimeiset luvut.

Näillä molemmilla tarinoilla on mielestäni huono, epätyydyttävä loppu. Viis siitä, että esimerkiksi Crash landing on you -sarjan loppu on uskottava tarinan maailmassa. Koska tarinan päähenkilöille tapahtui niin uskomattomia (uskottavia) asioita sarjan kuluessa, olin odottanut loppua, joka on yhtä uskomaton (ja samalla uskottava). Twilightin loppu ei ole uskottava. Se on tylsä. Se on loppu, joka tuntuu siltä, että päähenkilöille ei koskaan enää tapahdu mitään. He ovat jo saaneet kaiken.

En varmaankaan ole ainoa, joka on tätä mieltä. Crash landing on you -sarjalle ovat lukemattomat fanit toivoneet kakkoskautta. Twilightin fanien mielipiteistä en ole niin selvillä, mutta monet ystäväni, jotka ovat lukeneet kyseisen sarjan, ovat huomauttaneet, että loppu oli todella huono verrattuna siihen, miten jännittävä matka sinne loppuun oli.

Sekä Crash landing on you että Twilight ovat suuria tarinoita. Luulen, että suurille tarinoille on vaikea tehdä hyvää loppua, sellaista, joka tekee tarinalle oikeutta. Katsojaan / lukijaan on sarjan aikana ladattu niin suuria odotuksia, että loppu on helppo tyriä.

Toisaalta. Jos Crash landing on you -sarjan Se-Ri ja Jeong Hyeok olisivat saaneet kaiken kuten Edward ja Bella, valittaisinko siinäkin tapauksessa, että huono loppu? Varmaankin. Eli onko sittenkin loppu, joka ei ole Loppu, parempi kuin loppu, joka on Loppu? Onko kuitenkin parempi, että sidotaan kaikki langat yhteen mutta jätetään pieni säie vielä vapaaksi? Sellainen säie, että katsoja / lukija voi itse kuvitella, mitä seuraavaksi. Ja vaikka kirjoittaa fanifiktiota.

Ehkä minun tosiaan pitäisi kirjoittaa Se-Ri <3 Jeong Hyeok -fanifiktio siitä, mitä heille voisi seuraavaksi tapahtua. En tosin varmasti pysty tekemään näille hahmoille oikeutta. Mutta kirjoittaminen voisi olla hauskaa. Kirjoittaisin heille juuri sellaisen lopun, kun itse haluan.

PS. Jos haluat lukea erinomaisen lopun, kannattaa tutustua Cassandra Claren The Infernal Devices -romaanisarjaan. Sitä täydellisempää loppua ei voi ollakaan.

torstai, 17. joulukuu 2020

Hattu ja miekka

Väitöksestäni tulee huomenna jo kolme viikkoa, ja virallisestikin olen ollut filosofian tohtori jo puolitoista viikkoa. Ehdin pitää väitöstilaisuuden, väitöskahvit ja karonkan juuri ennen kuin koronavirustilanne paheni ja rajoituksia kiristettiin. Olen siitä hyvin onnellinen, koska karonkaton etäväitös olisi ollut oikea mahalasku vuosien uurastuksen jälkeen.

Väitöstä seurasi 25 henkilöä paikan päällä ja etäyhteyden päässä oli melkein 140 kuuntelijaa, osa myös Suomen ulkopuolelta. Aivan huima määrä! En olisi ikinä uskonut, että väitökseni ja tutkimukseni herättävät niin paljon kiinnostusta. Polkuni väitöstilaisuuteen on ollut niin kivinen, ja olen kuullut niin hirveitä kommentteja tutkimuksestani ja jopa minusta tutkijana, että jossain vaiheessa olin itsekin vakuuttunut, että tutkimukseni on pelkkää merkityksetöntä pseudotiedettä enkä oikeastaan ole tutkija lainkaan.

Kuitenkin syksyllä ennen väitöstäni - ja myös sen jälkeen - olen huomannut yhä useammin ajattelevani, että minä olen tämän alan asiantuntija. Että minulla on ihan oikeasti jotain sanottavaa tästä asiasta. Että oikeasti tiedän jotain tästä! Nämä ajatukset ovat olleet hämmentäviä mutta myös tervetulleita. Olenkohan viimeinkin päässyt yli saamistani ikävistä vertaisarvioista ja kasvattanut hyvän itsetunnon?

Siksipä haluankin tässä vielä kerran (puolianonyymisti) kiittää ohjaajiani, esitarkastajiani, vastaväittäjääni ja kaikkia väitöstä kuuntelemassa olleita. Kiitos! Kyllä minä nyt uskallan lähteä väitöksen jälkeiselle tutkijanpolulleni.

Karonkka oli onnistunut ja ihana! Olen niin onnellinen, että niin moni koronatilanteesta huolimatta uskalsi ja saattoi tulla juhlimaan kanssani. Koronaan liittyvät ravintolan turvatoimet onnistuivat, eikä kukaan tartuttanut, altistunut tai sairastunut karonkassani. Kuulimme kauniita ja liikuttavia puheita, ja oma puheenikin oli ihan hyvä. Olin etukäteen stressannut sitä, etten ole mikään huumorinainen, joka osaisi kirjoittaa hauskan puheen. Stressi oli turha, koska kovasti vieraani nauroivat sanoilleni. Niin, ja sain lahjaksi sekä tohtorinmiekan että -hatun! (Eilen meillä kävi hatuntekijä mittaamassa pääni merkillisellä hatun muotoisella härvelillä, joka mm. piirsi pääni muodon paperille. Pääni on sen mukaan todella kummallisen muotoinen.)

Elin ihanassa väitöspäivähuumassa useita päiviä itse tapahtumien jälkeen. Pieni notkahdus ja pettymys tosin tulivat, kun eräästä apurahasäätiöstä kuului huonoja uutisia: postdoc-tutkimukseni ei saanut rahoitusta. Näin ollen jään työttömäksi tammikuun alusta lähtien. Olen nyt pahimmasta pettymyksestä selvittyäni ajatellut ottaa tuon työttömyyden mahdollisuutena: ansiosidonnainen työttömyystuki on tarkoitettu siihen, että työtä voi rauhassa etsiä. Voin siis kirjoittaa apuraha- ja työhakemuksia antaumuksella ja oikein luvan kanssa!

Minulla on tällä hetkellä kaksi valmista apurahahakemusta, jotka olen jo lähettänyt kummankin yhteen paikkaan ja lähetän muihin, kunhan kevään haut aukeavat. Lisäksi yksi on valmisteilla ja jo melko pitkällä. Neljäs on ajatuksen tasolla mutta valmistunee keväällä. Kaikki näistä projekteista eivät suinkaan ole mitään henkilökohtaisia projekteja, vaan niissä on mukana taitavia kollegoitani. Oikeastaan vain yksi on sellainen, johon olen hakemassa vain henkilökohtaista työskentelyapurahaa.

Lisäksi olen kirjoittanut tähän mennessä kolme työhakemusta, joiden kaikkien kohtalon pitäisi selvitä alkuvuodesta. Yhden ajattelin vielä ennen joululomaa kirjoittaa. Yksi niistä on sellainen paikka, joka olisi juuri sitä mitä haluan; kolme muuta ovat kiinnostavia, mutta mieluummin ottaisin apurahan, jos sellainen sattuisi minulle osumaan. Nämä kolme liittyvät tieteeseen, mutta enemmän sen hallinnolliseen puoleen kuin varsinaiseen tutkimustyöhön.

Vielä nyt ajattelen: minä olen tohtori. Tämän korkeammin ei Suomessa voi kouluttautua. Ihan varmasti saan työn. Jaksan ainakin vielä olla melko optimistinen, että jotain tutkimusrahaa jostain tulee varmasti jossain vaiheessa.

Voi olla, että jossain vaiheessa ajattelen: miksi kouluttauduin näin paljon? Olen ylikoulutettu ihan joka paikkaan.

Mutta nyt fiilistelen tohtoriuttani, hion tutkimussuunnitelmistani täydellisiä ja olen tyytyväinen saavutuksiini sekä taitoihini.

 

PS. Aloin kirjoittaa tätä blogia aloittaessani fennougristiikan maisteriopinnot vuonna 2014. Olin silloin tuore kaksinkertainen äiti, ja ajatukseni oli kirjoittaa blogiini siitä, millaisia kommervinkkejä ja ajatuksia opiskelun ja äitiyden yhdistäminen tuo tullessaan. Kun sitten tein väitöskirjaa, olin jatko-opiskelija, joten opiskelijaäitiys päti minuun yhä. Nyt en enää ole opiskelijaäiti; olen tutkijaäiti. On mietinnässä, millainen tämän blogin tulevaisuus on. Jonkinlaisessa muodossa sitä aion jatkaa - fear not - mutta miten selvinnee myöhemmin.

tiistai, 17. marraskuu 2020

Kymmenen päivää

Kymmenen päivää. Huh. Kymmenen.

Väittelen tohtoriksi kymmenen päivän päästä.

Sain melkein päivälleen kaksi kuukautta sitten tietää, että minulle on myönnetty väitöslupa, ja sen jälkeen olen järjestellyt väitöspäivää jotakuinkin kokoaikatyönäni. Väitösstressiin on oman lisälastinsa tuonut koronatilanne, minkä takia on pitänyt ottaa noin sata ylimääräistä asiaa huomioon. Kaikki ei ole mennyt ihan niin putkeen kuin olisin toivonut.

Koronatilanteen takia väitös pitää järjestää niin etänä kuin paikan päällä väitössalissa. Ensimmäisenä tekonani osallistuin yliopiston IT-palveluiden etäväitöskoulutukseen, jossa sanottiin, että minun pitäisi lainata saliin asennettava kamera. Jouduin selvittämään asiaa kaksi ja puoli viikkoa. Ensin kameran lainaamisesta kerrottiin yhtä, sitten toista. Minua kehotettiin lainaamaan kamera paikassa X, josta sanottiin, että kameran saa paikasta Y, josta minut juuri oli ohjattu paikkaan X. Sähköinen varausjärjestelmä ei toiminut. Lopulta kirjoitin kiukkuisen viestin, että ei voi olla niin, että minä väittelijänä joudun selvittämään asiaa viikkotolkulla, kun järjestämistä on muutenkin riittämiin ja IT-palveluiden pitäisi olla tukipalvelu, joka auttaa tutkijoita tutkijantyön (kuten väitöksen) teknisissä järjestelyissä. Vihaisen viestini jälkeen sain viimein hyvää palvelua: kamera luvattiin toimittaa väitössaliin ennen h-hetkeä ja asentaa paikoilleen. Kävin taannoin myös yliopiston intranetissä, ja sinne oli nyt lisätty vastaus kaikkiin kysymyksiin, jotka olin viestissäni esittänyt.

Seuraava tärkeä asia oli karonkkaravintolan varaaminen. Lähetin tarjouspyyntöjä moniin paikkoihin, ja lopulta varasin syyskuun lopulla ravintolan, joka tuntui sopivan karonkan järjestämiseen täydellisesti. Se oli riittävän iso, jotta kaikki turvaväliasiat ja muut koronan aiheuttamat rajoitukset saisi järjestettyä. Sovin menusta, viineistä, teknikon varaamisesta (mikkiä ja illallisen jälkeistä soittolistaa hoitamaan) ja lähetin kutsut.

Sitten marraskuun alussa minulle soitettiin: karonkkaravintolani myyntipäällikkö oli vahingossa tehnyt väitöspäivälleni tuplavarauksen ravintolaan. Koska joku oli jo varannut ravintolan minua ennen, jouduin väistymään. Se oli kauhea päivä. Olin hoitamassa asioita yliopistolla saadessani puhelun ravintolasta. Pyöräilin kyynelet silmissä kotiin, ja kun pääsin ovesta sisään, aloin parkua. Siippa luuli, että ties mitä kamalaa oli tapahtunut, kuten onnettomuus tai läheisen sairastuminen vakavasti.

Kun toivuin järkytyksestäni vähän, kävin läpi muita kuukautta aiemmin saamiani ravintolatarjouksia. Päätin kysyä yhdestä niistä, olisiko heillä vielä tila vapaana.

Kyllä! Huokaus ja helpotus, oli kyllä. Minulle vastattiin melkein heti kyselyn lähetettyäni, ja sain varattua hyvän ja riittävän ison paikan. Haluan, että karonkkapaikassa on tilaa niin, että voidaan istua useassa pienessä pöydässä (vs. perinteinen pitkä u-mallinen pöytä) ja limittäin joka toisella paikalla. Palvelukin oli aivan ylenpalttisen ystävällistä. Olen menossa huomenna ravintolaan katsomaan paikkoja ja suunnittelemaan pöytien järjestystä, ja paikan myyntipäällikko kutsui minut tsekkauksen jälkeen lounaalle ravintolan piikkiin. Juuri tällaisessa paikassa haluan tärkeän juhlan viettää.

Muut asiat ovat rullanneet painollaan. Lektio on kirjoitettu ja ohjaaja piti sitä hyvänä tekstinä. Väitöskirja on ilmestynyt sähköisenä ja painettuna (juuri eilen). Kirjalla on myös upea kansi, jonka suunnitteli eräs hyvin lahjakas nuori saamelaistaiteilija. Olen vienyt kappaleen kirjaa kirjastoon, rehtorille sekä tiedekunnalle, postittanut väitöskirjat vastaväittäjälle ja ohjaajilleni ja jakanut ne työkavereilleni. Mediatiedote lähti yliopiston viestinnän syynättäväksi tänään, ja ehdin kirjoittaa myös eteläsaamenkielisen (!!!) esseen väitöskirjastani erääseen kulttuurilehteen. Kuulin myös, että tieto tulevasta väitöksestäni on levinnyt niin Ruotsiin kuin Norjaan. Suurin osa karonkkavieraista on ilmoittanut tulevansa, mutta ymmärrettävästi jotkut ovat myös peruuttaneet tulonsa koronatilanteen takia. Kiitospuheeni on jo valmis. Istumajärjestyksen olen miettinyt jotakuinkin valmiiksi. Koronan takia ja myös vähän kapinamielellä olen luopunut akateemisessa arvojärjestyksessä tehdystä istumajärjestyksestä. Vielä pitäisi väsätä nätit paikkakortit.

Olen varsin luottavainen, että osaan asiani ja pystyn väitöstilaisuudessa puolustamaan tutkimustani.

Ainoa pelkoni on, että ehdin tämän kymmenen päivän aikana sairastua johonkin tautiin, koronaan tai muuhun flunssaan. Olisi kauheaa joutua perumaan kaikki. Siksi olen päättänyt olla sairastumatta. Olen karsinut sosiaalisen kohtaamiset minimiin, vaikka kaikkia tapaamisia en voi välttää, kun järjesteltävää on niin paljon. Pääasiassa istun kuitenkin kotona ja toivon, että kukaan muukaan perheestäni ei sairastu. Perheessämme oli taannoin nuhaa (koronatesti näytti negatiivista). Toivotaan, että seuraava tauti tulee vasta 11 päivän päästä.

Kirjoitin muuten valmistumisesta noin puolitoista vuotta sitten ja arvelin silloin, että valmistun kahden vuoden päästä. No. Ei siihen sitten ihan kahta vuotta mennytkään.

Todella. H-hetki koittaa kymmenen päivän päästä!

torstai, 15. lokakuu 2020

Poikkeussyksy

Syksy on jo pitkällä, ja vasta nyt ehdin kirjoittaa siitä, mitä syksyymme oikeastaan kuuluu.

Kuten kaikille muillekin myös meille syksy on poikkeuksellinen, ei tosin yhtä poikkeuksellinen kuin kevät. Keväällä olimme lähinnä minun terveystilanteeni takia mökillä eristyksissä; nyt olemme kotosalla. Keväällä emme tienneet koronaviruksen aiheuttamasta taudista juuri mitään, joten eristäytyminen oli aiheellinen. Nyt kun taudista tiedetään enemmän, emme ole katsoneet tarpeelliseksi siirtyä täydelliseen eristykseen.

Olen edelleen melkein joka päivä kiitollinen siitä, että saamme olla kotona. Vaikka mökillä oli mukavaa, siellä oli myös yksinäistä, eikä mökki ole koti.

Kotona oloon vaikuttaa tietysti myös se, että Esikoinen on koulussa ja Kuopus esikoulussa. Kuulin, että peruskoulut pidetään auki mahdollisimman pitkään, että ne suljetaan vasta aivan viimeisenä.

Ja tosiaan! Kuopus aloitti eskarin elokuussa. Hän on samassa eskarissa kuin Esikoinen aikoinaan, ja eskarin opettajakin on sama. Meidän oli siis helppo solahtaa uuteen eskariarkeen. Kuopus viihtyy eskarissa ja luottaa ryhmäänsä ohjaaviin aikuisiin. Parhaat ystävät taitavat edelleen olla hänen vanhassa päivähoitoryhmässään, mutta kavereita on löytynyt eskaristakin.

Esikoinen aloitti neljännen luokan, ja hänellä on alkanut ensimmäinen valinnaisainekin. Se oli minulle aivan uutta. Minulla alkoi ensimmäinen valinnaisaine vasta kahdeksannella luokalla. (Mutta kuten tiedämme, esimerkiksi nykyinen yo-koe on sellainen, että jo lukiossa pitäisi tietää, millaista työtä ja minkä asian parissa haluaa loppuelämänsä ajan tehdä. Niin että erikoistuminen pitää aloittaa jo alakoulussa...)

Minä ja Siippa muodostamme kahden hengen työyhteisön olohuoneessamme. Kun alkusyksyllä alkoi näyttää siltä, että tässä ollaan etätöissä ainakin joulukuun loppuun, päätin sijoittaa sähköpöytään. Siihen asti olin kärvistellyt keittiön pöydän ääressä, joka on aivan liian korkea minulle. Lihasjumit vähenivät noin 90 % sen jälkeen, kun sain pöydän, jonka korkeutta voi säädellä. Vaikka etätyösuositus jossain vaiheessa poistuu, varmaan omasta kotityöpisteestä on hyötyä myöhemminkin.

Harrastuksiakin olemme jatkaneet: Esikoinen partiotaan, Kuopus parkouriaan ja minä kamppailua ja joogaa. Nyt kun koronatilanne on pahentunut, olen tosin pannut kamppailun tauolle ja korvannut sen lenkkeilyllä. Joogaa harrastan edelleen olohuoneessa, ja olen hankkinut hyvän joogamaton ja joogatiiliä harrastusta helpottamaan. Lapset saavat edelleen jatkaa harrastuksiaan niin kauan kuin niitä järjestetään, koska nykyisen tiedon mukaan lapset eivät juurikaan levitä koronavirusta.

Elämäämme sävyttää koronatilanne melkein kaikilla osa-alueilla, mutta ehkä eniten huolettaa se, etten saa koronan takia pitää väitöskaronkkaa, kun reilu kuukauden päästä väittelen. Kuulostaa varmaankin turhamaiselta, mutta olen tehnyt neljä ja puoli vuotta todella kovasti töitä mielessäni väitöspäivä ja karonkka, jossa saisin juhlia yhden tärkeän urataipaleeni päätöstä minulle ja tutkimukselleni tärkeiden ihmisten kanssa. Tietenkin teen tutkimusta tutkimuksen itsensä takia ja koska katson tutkimusaiheeni niin tärkeiksi, että haluan tutkia niitä työkseni, mutta silti. Karonkka kuuluu väitöstutkimukseen aivan olennaisena osana. Olen jo joutunut luopumaan suunnittelemastani jatkokaronkasta, jonne oli tarkoitus kutsua sellaisia ihmisiä, jotka ovat olleet minulle tärkeitä väitöstutkimukseni aikana, vaikka he eivät olekaan suoraan olleet tekemisissä tutkimukseni kanssa. Jos nyt joudun luopumaan karonkastakin, olen kyllä todella suruissani. Varmaan sellaisessa tapauksessa järjestäisin karonkan jälkikäteen, mutta onko se kuitenkaan sama asia?

Olen toki huolissani myös siitä, että joku läheinen sairastuu tai minä saan taudin ja se tulee vakavampana. Noudatan kaikkia ohjeistuksia, jotta minimoisin oman sairastumiseni ja muiden sairastuttamisen. Oman sairastumiseni suhteen olen kuitenkin aika luottavaisin mielin. Tutkimuksissa on todettu, että eräs lääke, jota käytän migreeninestolääkkeenä, hillitsee koronavirustaudin oireita. Astmankaan ei ole todettu olevan kovin suuri riski taudin vakavammalle muodolle. Minun astmani tosin on epätasapainossa, joten sikäli riski on ehkä vähän suurempi kuin muuten olisi. Silti uskallan käydä tarvittaessa kaupassa tai apteekissa ja tavata kaveria lenkkeilyn merkeissä.

Hyvä arki on siis tavoitteena, ja aika hyvin sen olemme saavuttaneet. Mutta kyllä minä(kin) nyt totean: loppuisivatpa nämä rajoitukset jo!

maanantai, 12. lokakuu 2020

Kun pyörryin kaupassa

Minulla on viime aikoina alkanut vaiva, josta kärsin viimeksi ennen lasteni syntymää. Huimaus ja pyörryttävä olo. (Nyt en tarkoita sitä pyörrytystä, joka tulee tehdessäni esim. ukemin.)

Luulen, että ongelma johtuu itse asiassa kahden vaivan yhdistelmästä: tosi matalasta verenpaineesta ja verensokerin laskusta. Raskaudet ja vanhentuminen eivät ole nostaneet verenpainettani, vaan se on edelleen todella matala. Nykyään sitä madaltaa vielä migreenilääkitys, joka on alunperin tarkoitettu korkean verenpaineen hoitoon. Verensokeri taas laskee, jos en syö riittävän usein, ja nämä kaksi asiaa aiheuttavat huimausta ja pyörrytystä. (En tosin tiedä, miksi se on alkanut uudelleen juuri nyt.)

Asia tuli mieleeni tänään, kun kävin lenkillä ja meinasin pökertyä päästessäni kotiin. Sama oli tapahtunut jo viime viikon keskiviikon defendotreeneissä. Silloin olo oli niin heiveröinen, että piti pitää pieni tauko treenistä ja käydä syömässä välipalakeksi. Yleensä minulla ei ole eväitä mukana, mutta olin ennen treeniä sattumalta löytänyt välipalakeksin kassistani. Mikä onni! Söin sen ja pystyin jatkamaan treenit loppuun.

Tällaiset kohtaukset olivat minulle nuoruudessani aivan arkipäivää, enkä voinut koskaan lähteä kotoa mihinkään ilman, että pidin jotain verensokeria kohottavaa mukanani. Niinpä tänään lenkin jälkeen rupesin muistelemaan erästä nuoruudentapahtumaa, joka on jäänyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi.

Olin mennyt Siipan kanssa kihloihin jouluaattona 2008. Piti hankkia sormukset, ja niinpä menimme jonain pakkaspäivänä joulun jälkeen kultasepän liikkeeseen ostamaan sormuksia.

Valikoimme sormuksia hyvän aikaa ystävällisen myyjän avustuksella. Huomasin, että alkoi tulla nälkä.

Siippa kokeili nimettömäänsä erilaisia ja erikokoisia sormuksia, minä katselin vierestä, koska olin omani jo valinnut. Kultasepän liikkeessä oli kuuma. Avasin takkini ja hölläsin kaulaliinaa. Yksi sormuksista juuttui Siipan sormeen. Hän pyöritteli ja kiskoi sitä saadakseen sen irti. Hänen sormeensa pullistui ihon alle sininen verisuoni tiukan sormuksen viereen.

"Mä pyörryn", ehdin sanoa ennen kuin rojahdin Siipan syliin ja silmissä musteni.

Seuraavaksi huomasin makaavani kultasepän liikkeen kassapöydän takana jalat kohti kattoa. Myyjät olivat aivan hämillään. Siippa selitti, että joo, tätä tapahtuu aina välillä, se menee kohta ohi. Muistaakseni minulle syötettiin siellä liikkeen lattialla banaani.

Kun aloin virota, myyjät alkoivat liikehtiä levottomasti. Minäkin halusin äkkiä pois tilanteesta, joten tilasimme oikeankokoiset sormukset nopeasti ja pakenimme liikkeestä varmaankin johonkin kahvilaan tankkaamaan minuun sokeria. Siellä mietimme, että kultasepän liikkeen myyjät olivat varmaan alkaneet kuvitella, että minun pyörtymiseni oli feikkausta ja tarkoituksemme oli, että pääsisin sinne kassan lähettyville ryöstämään kaupan!

(Toisaalta minun olisi varmaan pitänyt olla aika hyvä näyttelijä, että onnistuin ennen pyörtymistäni kalpenemaan vampyyrin näköiseksi ilman mitään meikkaamista.)

Vaan jäipähän ikimuistoinen kihlasormuskeikka naureskeltavaksi! Ja mikä olisi romanttisempaa kuin pyörtyä siipan käsivarsille... Tätä tarinaa kerrotaan vielä lastenlastenlapsillenikin.