Herään migreeniin. Se tykyttää vain kevyesti vasemmalla ohimossa, siellä missä se aina tuntuu. Menen suihkuun, koska joskus lämmin vesi lieventää migreeniä. Tällä kertaa niin ei kuitenkaan käy, joten otan kohtauslääkkeistäni lievempää ennen aamupalaa.

Kuopus pukee päivävaatteita aamupalan jälkeen ja huomaa, että hänen valitsemansa mekko on käynyt liian lyhyeksi hihoista. Kehotan hakemaan toisen mekon kaapista. Kuopus ei löydä mitään sopivaa, miellyttävää päällepantavaa, mikä ei nykyään enää ole mitenkään harvinaista. Migreeni äityy samaa tahtia kiristyvien hermojeni kanssa, tuntuu kuin en olisikaan ottanut lääkettä. Kuopus ei suostu pukemaan mitään, ja uhkaan jo myöhästyä töistä. Yksi toisensa jälkeen paidat lentävät kaapista lattialle, ja huudan ja kiukuttelen jo kilpaa lapsen kanssa. Migreeni hakkaa ohimoani sietämättömästi. Räjähdän lopullisesti, kun viimeinenkin paita ja mekko on lattialla ja lapsi karjuu täyttä kurkkua. Vedän ulkovaatteet päälleni ja ryysään ulos, pamautan oven niin kovaa kiinni, että taulut ovat vaarassa pudota ripustimiltaan. Vieköön Siippa kiukuttelevan kakaran hoitoon. Minun pitäisi jo olla töissä.

En voi lähteä näin. Hengitän viisi minuuttia ja palaan takaisin sisälle. Siellä kiljunta jatkuu, mutta lopulta onnistun suostuttelemaan yhden paidan Kuopuksen päälle. Lapsi rauhoittuu. Selitän, miksi äiti suuttui niin paljon ja pyydän anteeksi. Halaamme, ja lähden töihin. Siippa vie lapsen hoitoon.

Pääsen töihin 45 minuuttia myöhässä. Työn alla on julkaistavaksi hyväksytyn artikkelin editointi. Tuijotan näyttöä. Migreeni viiltää jo koko vasempaa puolta päästäni. Yritän kirjoittaa tutkimuksen tuloksista järkeviä tulkintoja. Kaikki on kauheaa sotkua ja koko artikkeli on ihan paska. Se ei ansaitse tulla julkaistuksi.

Lähden ruokatauolle ja päätän hakea ateriani Subwaysta. Edelläni jonossa on kaksi asiakasta ja lisäksi netissä tehtyjä tilauksia. Olen ehtinyt jonottaa kymmenen minuuttia, kun nettitilaukset ovat valmiita ja ensimmäinen asiakkaista on saanut palvelua. Edessäni oleva mies mumisee tilauksensa, ja työntekijä alkaa tehdä sitä. Kun subi on menossa grilliin, mies toistaa tilauksensa: "Mä tilasin ton lisäksi 12 muuta subia!" Migreenin kiristämät hermoni katkeavat siihen. Häivyn mokomasta raflasta ja päätän, etten enää ikinä mene sinne. Käyn hakemassa kaupasta salaatin, joka maistuu väsähtäneeltä.

Kello kolme luovutan artikkelini kanssa. Migreeni on aivan järkyttävä, tekstini pelkkää sekamelskaa eikä siitä tule ikinä yhtään mitään. Jonotuksen takia venyneen ruokatauon, Kuopuksen raivarin ja migreenin takia työpäivästä tulee tuntia liian lyhyt, mutta ihan sama. Ei auta mitään, että istun koneen ääressä hokemassa itselleni, miten huono olen.

Haluan jotain muuta ajateltavaa. Lähden kaupungille ja aion ostaa kahvilasta valtavan teen. Kaverini on myös kahvilassa ja avaudun hänelle kauheasta päivästä ja tappavasta migreenistä ennen kuin olen ehtinyt edes istuutua. Olo helpottuu heti. Sitten saan muuta ajateltavaa, kun kaverini avautuu omista asioistaan. Siemailemme teetä ja kaivamme työn alla olevat romaanikässärimme esiin. Luen kässäriäni varten väsäämäni luurangon alun - siis tarinan sommitelman kohtaus kohtaukselta. Teen pieniä korjauksia sinne tänne ja jatkan keskeneräistä luurankoa.

Tarinasta tulee hyvä. Juonen punomisessa on ollut vaikeuksia, mutta kirjoittaessa vaikeimmat palaset loksahtavat kohdalleen, ja alkaa näyttää siltä, että minulla on nuorille suunnattu dekkari kirjoittamista vaille valmis.

Kun olen kirjoittanut hetken aikaa, huomaan, että migreeni on kadonnut.