Kymmenen vuotta sitten kävin optikolla näöntarkastuksessa. Optikko oli erittäin turhautunut siitä, että minulla oli täydellinen näkö eikä hän voinut myydä minulle silmälaseja. Minä sen sijaan huokaisin helpotuksesta, olinhan jo teini-iässä päättänyt, että silmälasit eivät todellakaan sovi minulle ja sellaisten saaminen on maailmanloppu.

Vähän hassua ajatella silmälaseja henkilökohtaisen dystopian aiheuttajana, kun samaan aikaan olen pitänyt silmälasipäisiä ihmisiä kivan- ja hyvännäköisinä. Silmälasit tuntuivat aina sopivan omistajiensa päähän, silloinkin kun silmälasiton kaveri sai lasit ja piti totutella uuteen lookiin.

Pari-kolme vuotta sitten taisin ensimmäisen kerran huomata, että minulla on vaikeuksia lukea kaukana olevia katukylttejä. Siihen asti olin nähnyt vaikka miten pientä pränttiä vaikka miten kaukaa. Näitä ensimmäisiä havaintoja seurasi pikkuhiljaa tekstin puuroutuminen tietokoneen näytöllä ja vaikeudet lukea ihan pientä tekstiä. Luulisin, että havainnot alkoivat kasvaa vuoden 2016 lopulla, muutama kuukausi väitöskirjatyön aloittamisen jälkeen.

Kaksi viikkoa sitten menin viimein optikolle näöntarkastukseen lähinnä, koska olen kärsinyt mysteerisistä päänsäryistä jo kuukausia. Ja löytyihän sieltä sitten ongelmia niin hajataitossa kuin lähelle näkemisessä. Mitään suuria vahvuuksia en tarvitse, mutta tilasin siitä huolimatta lasit siltä istumalta. Olen niin kyllästynyt päänsärkyyn, että olen totisesti valmis kokeilemaan melkein mitä vain.

Kehysten valitseminen olikin hauskaa - ja vaikeaa! Kokeilin ainakin kaksiakymmeniä laseja, ja lopulta valitsin parhaat top vitosesta. Kehykset ovat läpikuultavan punaiset, ihan minun väriäni. Minua avustanut optikko oli aivan mahtava: hän oli todella innoissaan laseistani ja kehui, miten hyvältä ne näyttivät nenälläni. Tänään kun hain lasit, sama optikko luovutti ne minulle. Hän muisti minut siinä silmänräpäyksessä, kun raotti lasikoteloa ja näki lasini: "Ai niin, sä olit se, joka tilasi nää ihanat uutuuskehykset!"

Muilta tahoilta olen kaiketi saanut aivan mukiinmenevän vastaanoton laseilleni. Työpaikan kahvitunnilla kukaan ei kommentoinut lasejani mitenkään, mutta kun myöhemmin iltapäivällä menin ohjaamaan saamen kerhoa, kaikki sanoivat jotakin uusista laseistani, toteavaa tai positiivista. Lapset suhtautuivat juuri niin kuin uumoilin. Esikoinen tuumasi: "Aivan kamalan näköiset!", ja Kuopus nauroi ja osoitteli: "Silmälasit! Laitatko ne päähän huomennakin?" (johon minä: "Mä laitan ne päähäni joka päivä koko loppuelämäni." Sepä vasta aiheuttikin Kuopuksessa ihmetystä.)

Nyt sitten pitää totutella ja toivottavasti mahdollisimman pian tottua. Silmien takana kutisee ja kaukana kaikki näyttää sumealta. Mutta ei tämä maailmanloppu ole. Mielestäni näytän aika hyvältä.