Taisin hövelisti luvata, etten jauha enää vyökokeesta nyt, kun vyökoe on ohi. Mutta olisihan se aikamoinen antikliimaksi, jos ensin itkisin ja valittaisin, miten stressaan ja pelkään, enkä sitten kertoisikaan, miten vyökoe itse asiassa meni.

Tämä viikonloppu on tuonut elävästi mieleeni fitness-aikaisen elämäni, jolloin yli neljän tunnin päivittäiset treenit olivat arkea ja kaikenlaiset liikuntaviikonloput ennemmin sääntö kuin poikkeus. Olen fyysisesti yhtä väsynyt kuin noina aikoina mutta mieleltäni piristynyt ja myös aika hengästynyt.

Arvannettekin siis, mikä oli viikonlopun tärkein tulema.

Oranssi vyö.

Kyllä, minä sain oranssin vyön.

Koe ei ollut yhtään niin hirveä kuin mihin olin varautunut. Lyönti- ja potkuosuudessa vyökokeen pitävä sensei sanoi selkeästi, mitä pitää tehdä ja näyttikin vielä. Paritekniikoissa hän kertoi, mitä kaikkea tekniikkaan sisältyikään - useimmiten hän sanoi myös, mihin lukkoon tekniikka päättyy (siitä huolimatta onnistuin yhdessä tekniikassa ensimmäisellä kerralla tekemään väärän lukon; korjasin virheeni kyllä sitten seuraavassa). Ja mikä parasta: koko kokeessa ei pyydetty näyttämään ukemeita lainkaan. En joutunutkaan kaikkien pällisteltäväksi hakiessani tasapainoa ukemirullausten jälkeen.

Koe oli siis sikäli helppo, että mitään ei tarvinnut muistella. Mutta hyvänen aika, miten rankka se oli! Jo lyönti-potkuosuuden jälkeen tukkani oli märkä hiestä ja ajattelin, että miten fysiikka kestää kokeen loppuun. Randoreita tehdessä olinkin jo vähällä pökertyä, kun sydän hakkasi niin villisti, mutta jaksoin tsempata vielä kevytkontaktiottelun, joka olikin ehkä kokeen hauskin osuus. Melkein nauroin ääneen, kun oli niin kivaa, mutta onneksi en kuitenkaan - suoritukseni olisi varmaan hylätty. Mutta ehkä pitäisi ruveta harjoittelemaan ottelemista. Salillamme taitaa peräti olla ottelutreenit kerran viikossa.

Koe meni siis läpi ja koruttoman graduointiseremonian ja valokuvauksen jälkeen menin viivana ostamaan itselleni oranssia vyötä ja siitä suoraan oranssivöisten treeneihin. En totisesti ollut ehtinyt vilkaistakaan, millaisia tekniikoita VIHREÄN VYÖN KOKEESEEN tulee, mutta niitä meidät vain laitettiin saman tien harjoittelemaan. Olin aivan ulkona siitä, mitä pitää tehdä. Uusi tekniikka esiteltiin joka viides minuutti niin, etten ehtinyt sisäistää yhtäkään tekniikkaa. Heitot olivat todella pelottavia. Tämän päivän treeneissä parinani oli vyökokeessa ollut nainen, ja olimme sitten yhdessä pelokkaina ja pihalla. Senseit taisivat huomata, ettemme tajunneet mitään, koska he pyörivät koko treenin ympärillämme vahtimassa, ettemme hajota toisiamme tai itseämme.

No, sen verran voin ylpeillä, että kuristustekniikat olivat minulle ennestään tuttuja. Opettelimme niitä joskus viime kesänä, joten hahmotin eri tekniikat helposti ja osasin peräti tehdä ne.

Tänään treenin jälkeen kävimme parhaan ystäväni kanssa (hän siis myös harrastaa lajia; sinunkin, lukijani, kannattaisi!) ottamassa valokuvia hokutoryu ju-jutsu -seinälipun edessä. Yritimme ottaa kuvia, joissa näyttäisimme kovilta pahiksilta. Soke Niiniketo seurasi vieressä ja halusi myös ottaa meistä koviskuvan. Pelkään tosin, että hänen kameraansa tallentui kuva, jossa näytän lähinnä huulet mutrussa seisovalta oranssivöiseltä itseltäni. Mutta hauskaa oli! Lisää tätä!

Huomenna arkeen. Treeneihin en kuitenkaan mene, vaikka ehkä pitäisi mennä. Koko kroppani on niin jumissa, että päätin nyt kuitenkin priorisoida hieronnan ja sohvalla rötväämisen. Haluan myös viettää aikaa lasteni kanssa (joista toisen viesti minulle oranssin vyön saavuttamisen jälkeen kuului "Onnea onnea!" ja toisen "Ei onnea!"), joten kanssatreenaajat saavat odottaa oranssin vyöni näkemistä keskiviikkoon asti.

Seuraavat kuukaudet aion pelkästään höntsäillä treeneissä - siis mennä paikalle rentoutumaan ja pitämään hauskaa. Joskus kesällä voisin ruveta ajattelemaan vihreää vyötä, mutta en totisesti aio stressata mokoman suorittamisesta ennen kuin joskus kolmen vuoden päästä. Seuraavan stressirupeaman omistan täysin väitöskirjalleni.

Jälkikirjoitus. Pitää tähän loppuun vielä sanoa, ettei todellakaan ollut yksin minun ansioitani, että oranssi vyö syliini tipahti. Salimme senseit ja sempait ovat kärsivällisesti opettaneet ja opastaneet myös silloin, kun en ole ymmärtänyt, hahmottanut ja tajunnut mitään. Kun olen ollut itku silmässä, he ovat keksineet vielä yhden uuden tavan neuvoa, ja aina olen lopulta oppinut.