Väitöksestäni tulee huomenna jo kolme viikkoa, ja virallisestikin olen ollut filosofian tohtori jo puolitoista viikkoa. Ehdin pitää väitöstilaisuuden, väitöskahvit ja karonkan juuri ennen kuin koronavirustilanne paheni ja rajoituksia kiristettiin. Olen siitä hyvin onnellinen, koska karonkaton etäväitös olisi ollut oikea mahalasku vuosien uurastuksen jälkeen.

Väitöstä seurasi 25 henkilöä paikan päällä ja etäyhteyden päässä oli melkein 140 kuuntelijaa, osa myös Suomen ulkopuolelta. Aivan huima määrä! En olisi ikinä uskonut, että väitökseni ja tutkimukseni herättävät niin paljon kiinnostusta. Polkuni väitöstilaisuuteen on ollut niin kivinen, ja olen kuullut niin hirveitä kommentteja tutkimuksestani ja jopa minusta tutkijana, että jossain vaiheessa olin itsekin vakuuttunut, että tutkimukseni on pelkkää merkityksetöntä pseudotiedettä enkä oikeastaan ole tutkija lainkaan.

Kuitenkin syksyllä ennen väitöstäni - ja myös sen jälkeen - olen huomannut yhä useammin ajattelevani, että minä olen tämän alan asiantuntija. Että minulla on ihan oikeasti jotain sanottavaa tästä asiasta. Että oikeasti tiedän jotain tästä! Nämä ajatukset ovat olleet hämmentäviä mutta myös tervetulleita. Olenkohan viimeinkin päässyt yli saamistani ikävistä vertaisarvioista ja kasvattanut hyvän itsetunnon?

Siksipä haluankin tässä vielä kerran (puolianonyymisti) kiittää ohjaajiani, esitarkastajiani, vastaväittäjääni ja kaikkia väitöstä kuuntelemassa olleita. Kiitos! Kyllä minä nyt uskallan lähteä väitöksen jälkeiselle tutkijanpolulleni.

Karonkka oli onnistunut ja ihana! Olen niin onnellinen, että niin moni koronatilanteesta huolimatta uskalsi ja saattoi tulla juhlimaan kanssani. Koronaan liittyvät ravintolan turvatoimet onnistuivat, eikä kukaan tartuttanut, altistunut tai sairastunut karonkassani. Kuulimme kauniita ja liikuttavia puheita, ja oma puheenikin oli ihan hyvä. Olin etukäteen stressannut sitä, etten ole mikään huumorinainen, joka osaisi kirjoittaa hauskan puheen. Stressi oli turha, koska kovasti vieraani nauroivat sanoilleni. Niin, ja sain lahjaksi sekä tohtorinmiekan että -hatun! (Eilen meillä kävi hatuntekijä mittaamassa pääni merkillisellä hatun muotoisella härvelillä, joka mm. piirsi pääni muodon paperille. Pääni on sen mukaan todella kummallisen muotoinen.)

Elin ihanassa väitöspäivähuumassa useita päiviä itse tapahtumien jälkeen. Pieni notkahdus ja pettymys tosin tulivat, kun eräästä apurahasäätiöstä kuului huonoja uutisia: postdoc-tutkimukseni ei saanut rahoitusta. Näin ollen jään työttömäksi tammikuun alusta lähtien. Olen nyt pahimmasta pettymyksestä selvittyäni ajatellut ottaa tuon työttömyyden mahdollisuutena: ansiosidonnainen työttömyystuki on tarkoitettu siihen, että työtä voi rauhassa etsiä. Voin siis kirjoittaa apuraha- ja työhakemuksia antaumuksella ja oikein luvan kanssa!

Minulla on tällä hetkellä kaksi valmista apurahahakemusta, jotka olen jo lähettänyt kummankin yhteen paikkaan ja lähetän muihin, kunhan kevään haut aukeavat. Lisäksi yksi on valmisteilla ja jo melko pitkällä. Neljäs on ajatuksen tasolla mutta valmistunee keväällä. Kaikki näistä projekteista eivät suinkaan ole mitään henkilökohtaisia projekteja, vaan niissä on mukana taitavia kollegoitani. Oikeastaan vain yksi on sellainen, johon olen hakemassa vain henkilökohtaista työskentelyapurahaa.

Lisäksi olen kirjoittanut tähän mennessä kolme työhakemusta, joiden kaikkien kohtalon pitäisi selvitä alkuvuodesta. Yhden ajattelin vielä ennen joululomaa kirjoittaa. Yksi niistä on sellainen paikka, joka olisi juuri sitä mitä haluan; kolme muuta ovat kiinnostavia, mutta mieluummin ottaisin apurahan, jos sellainen sattuisi minulle osumaan. Nämä kolme liittyvät tieteeseen, mutta enemmän sen hallinnolliseen puoleen kuin varsinaiseen tutkimustyöhön.

Vielä nyt ajattelen: minä olen tohtori. Tämän korkeammin ei Suomessa voi kouluttautua. Ihan varmasti saan työn. Jaksan ainakin vielä olla melko optimistinen, että jotain tutkimusrahaa jostain tulee varmasti jossain vaiheessa.

Voi olla, että jossain vaiheessa ajattelen: miksi kouluttauduin näin paljon? Olen ylikoulutettu ihan joka paikkaan.

Mutta nyt fiilistelen tohtoriuttani, hion tutkimussuunnitelmistani täydellisiä ja olen tyytyväinen saavutuksiini sekä taitoihini.

 

PS. Aloin kirjoittaa tätä blogia aloittaessani fennougristiikan maisteriopinnot vuonna 2014. Olin silloin tuore kaksinkertainen äiti, ja ajatukseni oli kirjoittaa blogiini siitä, millaisia kommervinkkejä ja ajatuksia opiskelun ja äitiyden yhdistäminen tuo tullessaan. Kun sitten tein väitöskirjaa, olin jatko-opiskelija, joten opiskelijaäitiys päti minuun yhä. Nyt en enää ole opiskelijaäiti; olen tutkijaäiti. On mietinnässä, millainen tämän blogin tulevaisuus on. Jonkinlaisessa muodossa sitä aion jatkaa - fear not - mutta miten selvinnee myöhemmin.