Tarkoitukseni oli kirjoittaa tänään blogiin muistoja isästä, mutta valitsenkin vain yhden muiston, yhden varhaisimmista selkeistä muistoistani isästä.
 
Olin ehkä neljävuotias ja kävin parina päivänä viikossa päiväkerhossa. Isä kuljetti minua sinne. Kerho alkoi aina kello 9, ja koska lääkäri-isäni työt alkoivat kello 8, hän otti minut mukaansa töihin ja vei minut tuntia myöhemmin työpaikan lähellä olevaan kerhoon. Useimmiten päivän ensimmäinen potilas tuli johonkin sydänrasitustestiin, jossa poljettiin kuntopyörää tai jotain sellaista (muistoni tästä ovat ymmärrettävästi hiukan hatarat).
 
Kerran potilaalta täytyi kuitenkin ottaa verikoe. Isä rupesi pistämään, minä seisoin vieressä katselemassa. Potilas jutteli ensin pirteästi isän kanssa, mutta kun suoni alkoi sitten yhtäkkiä vuotaa , hän hiljeni ja puristi huuliaan yhteen. Minä katsoin, miten veri valui kyynärtaipeesta sängylle ja levisi yhä isommaksi läiskäksi lakanaan.
 
Menin kyykkyyn ja painoin päätä polviin, mutta se ei auttanut. Lopulta oli pakko kuiskata isälle, että mulla on huono olo. En muista, saiko isä verikokeen päätökseen, mutta muistan, että hän nappasi minut syliinsä ja kiidätti henkilökunnan taukohuoneeseen, jossa hän syötti minulle keksejä ja mehua.
 
Keksien ja mehun voimalla pääsin tolkkuihini, ja päivästä tulikin hyvä. Varmaan kerroin iltapäivällä tohkeissani äidille, että isä antoi minulle keksejä töissä. Tuskin silloin muistin mainita pökertymistä.
 
Isän nopea toiminta siinä vaiheessa, kun sain nelivuotiaana sanottua, että pökrään kohta, on saanut minut myöhemminkin luottamaan, että isä osaa auttaa ja hoitaa, kun minulla on tarve.  Viime syksynä, kun olin oikein sairas, hän oli ensimmäinen ja ainoa lääkäri, joka tajusi katsoa ferritiiniarvoni ja totesi, että ne ovat sen verran matalalla, että nyt on syytä aloittaa rautakuuri. Kuuri todellakin tuli tarpeeseen! Kun harkitsin nielurisaleikkausta, tein päätökseni vasta puhuttuani asiasta pitkään ja perusteellisesti isän kanssa.
 
Isän kanssa voi muutenkin puhua monesta minulle tärkeästä asiasta, erityisesti tieteen tekemisestä. Olemme täysin eri aloilla, mutta isä ymmärtää tieteen kirjoittamiseen ja artikkelien julkaisemiseen liittyvät ilot ja surut. Onhan hänkin aikoinaan tehnyt väikkärin ja tekee edelleen tiedettä.
 
Olemme eläneet ihania hetkiä yhdessä: parhaimmistoon kuuluvat vaellukset Lapissa ja Karjalassa. Sekä tietenkin autoreissut Uumajaan, kun muutin sinne opintojeni perässä. Isä ajoi minut tavaroineni ja tuli vuoden päätteeksi hakemaan pois. Monet ikimuistoiset tovit olemme viettäneet arkeologian opintojeni ensimmäisinä vuosina, kun asuimme naapuritaloissa. Kun minulla ei ollut ruokaa, menin aina isän jääkaapille iltapalan toivossa, tosin sain sieltä paljon muutakin: seuraa isästä ja veljistä. Kävimme muuten menneinä aikoina myös saman personal trainerin treenattavina!
 
Yhdestä muistosta taisikin tulla vähän useampi. Mutta ei se mitään, koska nämä muistot mielessä on hyvä mennä unille.
 
Ihanaa isänpäivää, isä!