Esikoinen on jo moneen kertaan pohtinut, miksi hänen kavereillaan on niin vanhat vanhemmat ja hänen omansa ovat niin nuoria.

Olin 24-vuotias, kun Esikoinen syntyi. En siis mitenkään erityisen nuori. Totuus kuitenkin on, että olin huomattavasti keskimääräistä nuorempi ensisynnyttäjä. Itse asiassa sain Kuopuksenkin nuorempana kuin suomalainen nainen esikoisensa keskimäärin (olin 28-vuotias, ja ensisynnyttäjien keski-ikä huitelee 29 ikävuoden tietämissä).

Että onhan se todella niin, että varmaan olemme nuorempia kuin moni Esikoisen kaverien vanhempi.

Miten minusta sitten tuli vanhempi niin kovin nuorena?

Alun perin en halunnut lapsia lainkaan. En ollut mikään äitityyppi enkä koe sellainen olevani vieläkään (mutta niin vain olen oppinut toimimaan lasten kanssa - muidenkin kuin omieni!). Ensimmäisen vauvakuumeaallon sain joskus parikymmenvuotiaana. Silloin hoidin kuumetta hankkimalla parhaan ystäväni kanssa kummilapsen Keniasta. En ole lasta koskaan nähnyt, mutta olemme häneen kirjeyhteydessä muutaman kerran vuodessa. Nyt hän on jo teini-ikäinen, ja kummiutemme loppuu pian, kun hän saa maksamamme perus- ja lukiokoulutuksen päätökseen.

Nykyään tosin ajattelen, että ensimmäinen vauvakuumeaalto ei ollut niin mitään. Tapasin Siipan ja tiesin haluavani lapsia, tosin halusin ehdottomasti lapset ennen kuin täytän 30 vuotta. Tapaamisestamme noin kahden vuoden päästä koin todellisen Vauvakuumeen, joka ei talttunut millään muulla kuin vauvalla. Minulle Vauvakuume iski varhain - olin vain 23. (Koska olin niin nuori tullessani raskaaksi, jotkut tuttavat katsoivat oikeudekseen tiedustella, oliko kyseessä kenties vahinkoraskaus ja aioinko tehdä abortin tai antaa lapsen adoptoitavaksi. Enkä edes ollut netistä löytämäni Vauvaryhmän nuorin äiti!)

Toinen Vauvakuume ei ollut lainkaan niin paha kuin ensimmäinen (ehkä vauvaelämän realiteetit vähän himmensivät kroppani hinkua valvoa vauvan kanssa yötä päivää), ja iski vasta kolme vuotta Esikoisen syntymän jälkeen. Silloin ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon, joten ehdin vanheta muutamalla kuukaudella ja Esikoinen täyttää neljä vuotta, kun Kuopus syntyi vain muutamaa kuukautta ennen keskimääräistä suomalaisten ensisynnyttäjien ikää.

Olin kuitenkin päässyt tavoitteeseeni: saanut lapseni ennen kolmattakymmenettä ikävuottani.

En ole koskaan pitänyt synnytysikääni parempana tai huonompana kuin jotakin muuta ikää. Itse asiassa en ole miettinyt asiaa mitenkään syvällisesti, mutta näkyyhän ikäni ainakin kouluikäiselle Esikoiselle, joka vertaa itseään kavereihinsa kaikin tavoin. Eipä "nuoruuteni" ole ollut hänellekään mikään huono asia, kunhan nyt on ihmetellyt sitä muutamaan kertaan.

Ainakin olen sitten vielä nuori, kun lapseni muuttavat omilleen. Voihan sitä omaa aikaa ottaa lasten jälkeenkin, jos aika ennen lapsia on jäänyt jotenkin lyhyeksi (minkä en kyllä koe tapahtuneen).

PS. Kaksi vuotta sitten kerroin, etten halua enempää lapsia, ja tämä päätös pitää yhä. Ystäväpiirin vauvalaiset kyllä aiheuttavat vauvakuumetta, mutta se on ohimenevää, ei sitä hirveää, fyysiseltä sairaudelta tuntuvaa Vauvakuumetta.