Mawashigeri eli kiertopotku on nimensä veroinen. Siinä kroppaa pitää siis kääntää (kiertää) potkun yhteydessä. Ei ole helppoa.

Mawashigeri on jo oranssin vyön koevaatimuksissa, joten virallisesti osaan sen, olenhan suorittanut oranssin vyön kokeen. Epävirallisesti taas. No, voitte kysyä joltakulta senseiltäni tai sempailtani, miten hyvin sen osaan. Sitten voin sanoa, että sitähän minäkin.

Oranssia vyötä varten mawashigeri piti opetella potkaisemaan vyötärön korkeudelle; vihreässä vyössä vaatimuksena on pään korkeus.

Luit oikein: pään korkeus.

Ongelmiani mawashigerissa on ensinnäkin se, etten saa käännettyä tukijalkaani riittävästi. Kantapään pitäisi siis potkun aikana olla kääntynyt jotakuinkin potkun suuntaan, siis eteenpäin. Potkun jälkeen jalka pitäisi palauttaa normaaliin asentoon varpaat eteenpäin. En aluksi onnistunut tässä millään, sitten tajusin, että nilkkatukeni estävät jalan kääntämisen, ne eivät suostu liukumaan tatamia vasten niin, että jalan kääntäminen onnistuisi. Nyt potkin ilman nilkkatukia, ja homma sujuu kymmenyksen paremmin kuin aiemmin.

Toinen ongelma on olemattomat vatsalihakseni. Potkun voima lähtee keskivartalosta (kai?) ja samalla keskivartalon tuen pitäisi riittää tasapainon säilyttämiseen. Mahdoton yhtälö, aaivan mahdoton. Toisaalta. Pari viikkoa sitten sain vinkin, että leuanvetotangosta suorin käsin roikkuminen ja jalkojen yhtäaikainen nostaminen noin 90 asteen kulmaan on hyvä lihasvoimaa lisäävä harjoite potkuihin vaadittaville lihaksille. Kuulemma tosi rankka liike. Kaivoin aivojeni syvyyksistä tämän liikkeen - se on yksi suosikki vatsalihasharjoitteistani - ja kokeilin. Ei ollut vaikea eikä rankka harjoite, joten jotain on vielä säilynytkin keskivartaloni voimassa fitness-ajoistani, kun minulla oli ihon läpi piirtyvät vatsalihakset ja niin edelleen. Potkuissa ongelman on pakko olla se, ettei lihasmuistiini ole vielä uponnut nämä potkuissa vaadittavat liikeradat. Ehkä parinkymmenentuhannen toiston jälkeen sitten...

Joka tapauksessa mawashigerini on onnistunut vyötärön korkeuteen oranssin vyön tasoon nähden riittävästi. Silti joka kerta potkiessani joku kertoo potkussani olevan jotain vikaa. Siksi olen kauhulla lukenut vihreän vyön kokeen listaa ja ai että päähän pitäisi pystyä potkimaan, ei kuulkaa onnistu, sori vaan.

Liikkuvuuteni kyllä riittää, sillä niveleni ovat aivan yliliikkuvat. Tekniikka ei ole riittänyt, en ole uskaltanut edes kokeilla.

Paitsi viime perjantaina, kun harjoittelimme potkutorjuntoja. Piti tehdä kiertopotku, jonka uke torjuu. Siinä kun väänsimme tekniikkaa ainakin kolmen vartin ajan, ja sensein huomio kiinnittyi torjunnan tekniikkaan ja puutteiden korjaukseen, potkuni nousivat huomaamatta yhä korkeammalle. Treenin loppupuolella randoria tehdessämme yllätin (itseäni aika paljon pitemmän) uken kohdistamalla kiertopotkuni hänen päähänsä. "Oho, se tuli ihan puskista", hän sanoi, johon sensei totesi, että nii-in, tästä oppii, että pää pitää aina suojata. (Uke olikin kyllä suojannut päänsä, joten en osunut eikä häneltä mennyt taju kankaalle tai mitään sellaista.)

Ei ole sattumaa, että kiertopotku alkoi sujua juuri tässä treenissä. Kun sensein, uken ja minun huomio oli kiinnittynyt potkutorjuntaan, en jatkuvasti ollut tietoinen siitä, kuinka paljon virheitä teen tehdessäni kiertopotkua. Virheitähän siinä oli, yksikään potkuistani ei totisesti ollut puhdas suoritus, mutta voitte taas käydä kysymässä senseiltä, kuinka huonoja tai hyviä potkuni olivat (jos hän kiinnitti niihin jotain huomiota siis). Vaan nyt minua eivät virheet haitanneet. Tarvitsin tätä, potkujen tekemistä ilman jatkuvaa murehtimista tekniikasta tai siitä, että kohta joku tulee taas korjaamaan miljoona virhettä. Pääsin yhden ison kynnyksen yli ja uskon taas, että kyllä minä onnistun myös tekniikan hionnassa, kun sen aika on.

Seuraavaksi voinkin sitten ruveta harjoittelemaan mawashigeria vasemmalla jalalla. Saa nähdä, mitä siitä tulee.