Tänään on yhden, viisi ja puoli vuotta kestäneen ajanjakson viimeinen päivä. Esikoinen oli viimeistä päivää päivähoidossa. Huomenna hän nostaa repun selkäänsä ja aloittaa esikoulun.

Esikoinen on jännittänyt eskariin menoa niin, että hän on välillä vain istunut hiljaa mietteissään. Muistan hänen olleen samanlainen silloin, kun Vauva oli juuri syntynyt. Sietäähän sitä ollakin - kyseessä on iso elämänmuutos pienen lapsen elämässä.

Eniten Esikoinen on pelännyt ruokailuja. Kuten muistanette, hänellä on ollut ongelmia syömisensä kanssa. Viimeisen vuoden aikana hän on kehittynyt syömisasioissa paljon ja uskaltaa maistaa ruokia. Siitä huolimatta häntä huolettaa, että eskarissa on paha ruoka ja että hänet pakotetaan siellä syömään. Olen luvannut sanoa opettajalle, että pakottamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä: joka kerta, kun Esikoista on pakotettu syömään, hän on lopettanut ruokailun lähes kokonaan.

Minä taidan kyllä syömisiä enemmän jännittää Esikoisen suhtautumista eskarikavereihin. Uusiin lapsiin tutustuminen ei ole helppoa Esikoiselle. Lisäksi mieleni perukoilla kummittelee - kuten varmaan monella muullakin vanhemmalla - että eihän pikkuiseni joudu kiusanteon kohteeksi. Toisaalta uskon, että eskarilaisista tulee hyviä kavereita, niin tiiviisti heidän kanssaan tulevana vuonna vietetään aikaa. Myös Esikoisen opettaja vaikuttaa mukavalta ja luotettavalta. Eiköhän Esikoinenkin hänen avustuksellaan pääse porukoihin mukaan.

Hermostusta on siis riittänyt. Esikoisen mietteliäisyys kuitenkin hälveni tänään, kun hän sai hoitotädiltään "eskarilahjaksi" hienon koulurepun. Hän on niin innoissaan repustaan, että on kantanut sitä koko illan selässään. Repun saaminen on siirtymäriitti. Se kertoo, että tämä lapsi on nyt eskarilainen, matkalla koulutielle ja vanhempi kuin muut hoitoryhmän lapset.

Huomenna nähdään, kenellä on enemmän vaikeuksia, Esikoisella eskariin jäämisessä vai minulla lapsen eskariin jättämisessä. Ehkä minunkin pitäisi hankkia uusi reppu, jos se vaikka söisi jännitykseni. Epäilen kyllä.